Puutarhassa.
AMALIA. Itket, Amalia? -- Ja millä äänellä, millä äänellä hän sen
lausui -- minusta oli kuin luonto nuorentuisi -- se ääni herätti lemmen
nautitut keväimet! Satakieli helkkyi kuten muinen, kukat tuoksuivat
kuin muinen -- ja minä lepäsin riemun huumaamana hänen rinnallaan. Ah,
vilpillinen, uskoton sydän? Kuinka tahdot kaunistella väärää valaasi!
Ei, ei, pois sielustani, sinä pettävä kuva! En ole rikkonut valaani,
sinä ainokainen. Pois sielustani, te vaanivat, jumalattomat toiveet!
Sydämessä, missä Kaarle hallitsee, ei kukaan muu mies maan päällä saa
sijaa --. Mutta miksi, sieluni, aina niin, niin vasten tahtoani tämän
vieraan puoleen? Eikö hän kietoudu niin lujasti yhteen ainokaiseni
kuvan kanssa? Eikö hän ole ainokaiseni ikuinen saattaja? -- "Sinä
itket, Amalia?" -- Ah, minä pakenen häntä! -- Pakenen! -- Älköön
silmäni koskaan nähkö tätä vierasta!
Rosvo MOOR avaa puutarhan portin.
Amalia (säpsähtää). Kuule, kuule! Eikö portti narissut! (Huomaa Kaarlen
ja hypähtää ylös.) Hän -- minne? Mitä? Ovatko jalkani juuttuneet
maahan, etten voi paeta --. Älä hylkää minua, taivaan Jumala! Ei, sinä
et saa riistää minulta Kaarleani! Sielussani ei ole tilaa kahdelle
jumaluudelle, ja minä olen kuolevainen neito! (Ottaa esiin Kaarlen
kuvan.) Sinä Kaarleni, ole suojelushenkeni tätä vierasta, tätä lemmen
häiritsijää vastaan! Katse sinuun, sinuun, vääjäämättä, -- ei yhtään
jumalatonta silmäystä häneen! (Istuutuu mykkänä -- silmä lujasti kuvaan
kiintyneenä.)
MOOR. Kas, armollinen neiti? Ja suruissaan? Ja kyynel kuvalle
putoomassa! (Amalia ei vastaa.) -- Ja ken on tuo onnellinen, joka saa
enkelin silmät välkkymään? Saanko minäkin nähdä sitä jumaloitua --.
(Koettaa nähdä kuvaa.)
AMALIA. Ei, kyllä, ei!
MOOR (perääntyen). Haa, ja ansaitseeko hän tuota jumalointia,
ansaitseeko hän!
AMALIA. Kunpa olisitte tuntenut hänet!
MOOR. Olisin kadehtinut häntä.
AMALIA. Ihaillut, tahdotte sanoa.
MOOR. Haa!
AMALIA. Oi, te olisitte häntä niin rakastanut, -- niin paljon, niin
paljon oli hänen kasvoissaan, -- hänen silmissään, -- hänen äänensä
sävyssä, mikä niin muistuttaa teitä, mitä niin rakastan --
MOOR (katsoo maahan).
AMALIA. Tuossa, missä te nyt seisotte, hän seisoi tuhannet kerrat -- ja
hänen vierellään se, joka hänen vierellään unhoitti maan ja taivaan --,
täältä hänen katseensa kulkeutui ympärillä kukoistavaan maisemaan, --
se näytti tuntevan tuon suuren, kiitollisen katseen ja kaunistuvan oman
mestarikuvansa mieltymyksestä, -- täällä hän sai ylevällä soitollaan
ilmojen laulajat vaikenemaan, -- täällä tästä pensaasta hän poimi
ruusuja, ja poimi ruusuja minulle, -- täällä, täällä hän lepäsi
rinnallani, huulet hehkuen minun huuliani vasten, ja kukat kuolivat
mielellään rakastavain askelten alla --.
MOOR. Häntä ei enää ole olemassa?
AMALIA. Hän purjehtii raivokkaalla merellä -- Amalian rakkaus purjehtii
hänen mukanaan, -- hän vaeltaa tiettömiä hiekka-aavoja, -- Amalian
rakkaus saa polttavan hiekan hänen edessään viheriöimään ja villiviidat
kukkimaan, -- päivä paahtaa hänen paljastettua päätään, Pohjolan lumi
kiristää hänen anturoitaan, myrskyrakeet pieksevät hänen ohimoitaan, ja
Amalian rakkaus tuudittaa häntä myrskyn soidessa --. Meriä ja vuoria ja
ilmojen ääriä rakastavain välillä, -- mutta sielut riistäytyvät
tomuvankiloistaan ja tapaavat toisensa rakkauden luvatussa maassa --.
Te näytätte surulliselta, herra kreivi?
MOOR. Rakkauden sanat herättävät minunkin rakkauteni.
AMALIA (kalveten). Mitä? Te rakastatte toista? -- Voi, mitä olen
sanonut?
MOOR Hän luuli minun kuolleen ja pysyi uskollisena
kuolleeksi-luullulle. Hän kuuli jälleen minun elävän, ja hän uhrasi
minulle pyhimyskruununsa. Hän tietää minun harhaavan erämaissa ja
nääntyvän kurjuudessa, ja hänen rakkautensa kiitää läpi erämaitten ja
kurjuuden minua etsien. Hänenkin nimensä on Amalia, kuten teidän,
armollinen neiti.
AMALIA. Kuinka kadehdinkaan teidän Amaliaanne!
MOOR Oh, hän on onneton tyttö, hänen rakkautensa on kiintynyt
kadotuksen omaan, eikä -- sitä palkita ajassa eikä iäisyydessä!
AMALIA. Ei, taivaassa se saa palkkansa! Eikö sanota, että on olemassa
parempi maailma, missä murheelliset iloitsevat ja rakastavat tapaavat
toisensa?
MOOR Niin, maailma, missä verhot putoavat alas ja rakkaus tapaa
rakkauden kauhistavana. -- Ikuisuus on sen nimi --. Amaliani on onneton
tyttö.
AMALIA. Onneton, vaikka te rakastatte?
MOOR. Onneton, koska hän rakastaa minua! Entä jos minä olisin
murhamies? Entä jos teidän rakastettunne, neiti, voisi jokaisesta
suudelmasta kertoa teille surmatyön? Voi Amaliaani! Hän on onneton
neito!
AMALIA (hypähtäen iloisesti ylös). Ah, kuinka onnellinen tyttö olen!
Minun ainokaiseni on säde Jumalasta, ja Jumala on armo ja laupeus? Hän
ei voisi nähdä kärpäsenkään kärsivän --. Hänen sielunsa on yhtä kaukana
verisistä ajatuksista kuin keskipäivä on sydänyöstä.
MOOR (vetäytyy nopeasti erään pensaan taa, tuijottaa seutua).
AMALIA (laulaa, säestäen luutulla).
Lähdet, Hektor, -- vaan jos kuolemaasi?
Monta miestä Akilles jo kaasi
jälkimainehiksi Patrokloon.
Kuka ohjaa poikas peitsenkäyttöön,
kuka jumalien tahdon täyttöön,
jos sä kohta vaivut Kokythoon?
MOOR (ottaa vaieten luutun ja laulaa).
Kallehin, tuo tuimin peitsistäni!
Verileikkiin -- tie on edessäni --.
(Heittää pois luutun ja pakenee.)