DANIEL. Niin, veljenne, armollinen herra, veljenne -- kerron siitä
teille toisella kertaa enemmän, kun aika sallii --, ja kuinka kauniisti
neiti torjui hänet, kun hän teki neidille jok'ikinen Jumalan päivä
tarjouksiaan ja tahtoi tehdä hänet armolliseksi rouvaksi. Oh, minun
täytyy, täytyy lähteä sanomaan hänelle, viemään hänelle uutista! (Aikoo
mennä.)
MOOR. Seis, seis! Hänen ei tarvitse sitä tietää, ei kenenkään tarvitse
sitä tietää, ei veljenikään --
DANIEL. Veljenne? Ei, ei kuolemakseni, hän ei saa sitä tietää! Hän nyt
ei ainakaan! -- Ellei hän tiedä jo enemmän kuin mitä saisi tietää --.
Oo, minä sanon teille, kyllä niitä on pahoja ihmisiä, pahoja veljiä,
pahoja herroja -- mutta vaikka minä saisin kaikki herrani kullan, en
haluaisi olla paha palvelija -- Armollinen herra pitää teitä kuolleena.
MOOR. Hm, mitä siinä muriset?
DANIEL (hiljempään). Ja kun sitä vielä osaa herätäkin niin
äkkiarvaamatta kuolleista -- Teidän veljenne oli herra vainaan ainoa
perillinen --
MOOR. Vanhus! Mitä mutiset hampaittesi välitse, ikäänkuin kielelläsi
pyörisi hirmusalaisuus, joka arkailee tulemasta esiin, vaikka sen
pitäisi tulla? Puhu selvemmin!
DANIEL. Mutta minä tahdon ennemmin kaluta vanhoja luitani nälissäni,
ennemmin juoda janooni oman veteni, kuin ansaita murhateolla ylellisen
hyvinvoinnin. (Poistuu nopeasti.)
MOOR (hypähtäen, kolkon hiljaisuuden jälkeen). Petosta, petosta! Kuin
salama lyö läpi sieluni! _Konnanjuonia!_ Taivas ja helvetti! Et sinä,
isä! _Konnanjuonia! Murhaajaksi, rosvoksi_ konnanjuonien takia! Hän on
tahrannut minua! Väärentänyt, salannut kirjeeni, -- muka sydän
rakkautta täynnä -- oh, minä mieletön narri -- "hänen isänsydämensä
rakkautta täynnä" -- oh, konnuutta, konnuutta! Olisi riittänyt minun
puoleltani polvillenilankeaminen, kyynel olisi riittänyt, -- oh minä
kirottu, kirottu, kirottu hullu! (Rynnäten päin seinää.) Olisin voinut
olla onnellinen -- oh veijaria, veijaria! Kavaltanut minulta
konnuudella elämäni onnen! (Juoksee raivona edestakaisin.) Murhaajaksi,
rosvoksi konnanjuonien takia! -- Hän ei muka kantanut edes kaunaa, ei
muka pahaa ajatusta sydämessään -- Oh, paholainen, käsittämätön,
vaaniva, alhainen ilkiö!
KOSINSKY tulee.
KOSINSKY. No päällikkö, mitä viivyt? Mitä nyt? Näytät aikovan jäädä
tänne kauemmaksikin aikaa?
MOOR. Pois, satuloi hevoset! Meidän täytyy vielä ennen auringonlaskua
ehtiä rajan taa!
KOSINSKY. Lasket leikkiä.
MOOR (käskevästi). Nopeaan, nopeaan! Älä enää vitkaile, jätä kaikki! Ja
älköön kenenkään silmä huomatko sinua! (Kosinsky poistuu.)
Minä pakenen näistä huoneista. Vähinkin viivyttely voisi nostattaa
minut raivoon, ja hän on isäni poika --. Veli, veli, sinä olet
saattanut minut maailman kurjimmaksi, minä en ole sinua koskaan
loukannut, et ole menetellyt veljen lailla --. Korjaa rauhassa
tihutyösi sato, minun läsnäoloni älköön kauemmin katkeroittako
nautintoasi -- mutta totisesti, et menetellyt veljen lailla! Pimeys
peittäköön iäksi tekosi, ja kuolema älköön sitä paljastako!
KOSINSKY (palaa).
KOSINSKY. Hevoset ovat satuloidut; voitte nousta ratsaille milloin
tahdotte.
MOOR. Ahdistaja, ahdistaja, mihin niin hätä! Enkö saa enää nähdä
Amaliaa?
KOSINSKY. Riisun jälleen oitis satulat, jos niin tahdotte. Tehän
käskitte minun kiiruhtamaan päätäpahkaa.
MOOR Vielä kerran, vielä jäähyväiset! Minun täytyy juoda pohjaan tämän
autuuden myrkkymalja, ja sitten --. Seis, Kosinsky, vielä kymmenen
minuuttia -- tuolla linnanpihan takalistolla -- ja sitten me kiidätämme
sieltä!