Toinen huone linnassa.
Rosvo MOOR toiselta puolen, DANIEL toiselta.
MOOR (nopeasti). Missä neiti on?
DANIEL. Armollinen herra! Sallikaa miespolon pyytää teiltä jotakin!
MOOR. Se on sinulle sallittu. Mitä tahdot?
DANIEL. En paljoa ja kaikki, niin vähän ja sentään niin paljon --
sallikaa minun suudella kättänne!
MOOR. Sitä et saa, hyvä vanhus (syleilee häntä), jota minä haluaisin
nimittää isäkseni.
DANIEL. Kätenne, kätenne, minä pyydän!
MOOR. Et saa.
DANIEL. Minun täytyy! (Tarttuu siihen, katsahtaa sitä ja lankeaa
polvilleen hänen eteensä.) Rakas, hyvä Kaarle!
MOOR (säikähtää, tyyntyy, vieraasti). Ystävä, mitä sanot? En ymmärrä
sinua.
DANIEL. Niin, kieltäkää vain, tekeytykää vain toiseksi! Hyvä, hyvä! Te
olette aina paras, verraton nuori herrani. -- Rakas Jumala! että
minulla vanhalla miehellä oli vielä iloa -- minä hölmö, etten teitä
kohta --. Oh herra Jumala! Niin olette siis tosiaankin palannut, ja
vanha herra on nurmen alla, ja olettepa jälleen --. Mikä sokea aasi
minä olinkaan (lyöden otsaansa), etten teitä ensi vilaukselta --. Voi
hyväseni! Kukas sitä olisi uneksinutkaan! -- Ja mitä minä rukoilin
kyynelin. -- Jeesus Kristus! Tässähän hän taas seisoo vanhassa tuvassa
ilmielävänä!
MOOR. Mitä puhetta tuo on? Oletteko herännyt kuumetaudista, vai
tahdotteko näytellä ilveilyä kanssani?
DANIEL. Huh sentään, huh sentään! Ei ole kaunista noin puijata vanhaa
palvelijaa --. Nämä arvet! Hee, muistatteko vielä -- suuri Jumala,
mihin hätään minut saatoitte silloin, -- minä olen aina rakastanut
teitä niin, mitä sydäntuskaa te silloin saatoittekaan tuottaa minulle
-- te istuitte sylissäni, muistatteko vielä -- tuolla pyöreässä tuvassa
-- eikö niin, pulu? Olette varmaan sen unhoittanut -- kuten käenkin,
jota niin halukkaasti kuuntelitte -- ajatelkaahan, käki on siruina,
paiskattu mäsäksi -- vanha Sanna sen oli murskannut lakaistessaan
huonetta, -- niinpä niin, ja silloin te istuitte sylissäni ja huusitte
"heppaa", ja minä juoksin noutamaan heppaa --. Herra Jeesus, miksi
minun vanhan aasin pitikin juosta pois? -- Ja kyllä minun selkäpiitäni
viilsivät kylmät ja kuumat väreet, kun kuulin parkunan tuolta
eteisestä, juoksen sisään, ja siellä veri valuu virtana ja te maassa
pitkällänne, te olitte -- pyhä Jumalan äiti! Oli kerrassaan niinkuin
sangollinen jäistä vettä olisi valunut niskaani -- mutta niinhän käy,
kun ei molemmin silmin vartioi lasta. Suuri Jumala, jos olisi sattunut
silmään, -- sattui kuitenkin oikeaan käteen. "Ei ilmoikänäni", sanoin
minä, "saa lapsi minulta käsiinsä veistä tai saksia tai muuta
teräkalua, sanoin, olivat onneksi herra ja rouva matkoilla, -- jaa jaa,
tämä on minulle varoituksena iäksi päiväksi", sanoin, -- Herra Jee,
Herra Jee, minä olisin voinut joutua paikastani pois, olisin, Herra
Jumala sen teille antakoon anteeksi, jumalaton lapsi -- mutta Jumalan
kiitos, se parani onnellisesti, jättäen vain ruman arven.
MOOR. En käsitä sanaakaan kaikesta puheestasi.
DANIEL. Eikö vain, eikö vain, eikö sekin ollut aikaa? Kuinka monta
sokerileipää ja korppua ja mantelileivosta olenkaan pistänyt suuhunne,
olen aina pitänyt teistä enimmän, ja muistatteko vielä, mitä sanoitte
minulle tuolla tallissa, kun minä nostin teidät vanhan herran raudikon
selkään ja annoin teidän ratsastaa suuren niityn ympäri? "Daniel,
Daniel, annahan kun minä kasvan tästä suureksi mieheksi, niin sinä
tulet sitten minulle pehtoriksi ja ajelet minun kanssani." "Tulen,
tulen", sanoin minä ja nauroin, -- "jos Jumala lahjoittaa ikää ja
terveyttä ja te ette häpeä vanhaa miestä", sanoin, "niin minä pyydän
teitä luovuttamaan minulle tuolta kylästä pikku talon, joka on jo hyvän
aikaa seisonut tyhjillään, ja sinne minä varustaisin kellariini
parikymmentä nassakkaa viiniä ja pitäisin viinitupaa vanhoilla
päivilläni." -- Niin, naurakaa, naurakaa vain! Eikö niin, nuori herra,
sen olette jo kerrassaan unohtanut? Vanhaa miestä ei haluta tuntea,
silloin tekeydytään niin vieraaksi, niin korkeaksi, -- oh, mutta
tehän olette minun hyvä nuoriherrani -- hiemasen kyllä ollut
huikentelevainen, -- älkää pahastuko minuun! -- Niinkuin nuori veri
useimmiten on -- lopultahan kyllä kaikki voi sentään korjaantua.
MOOR (lankeaa hänen kaulaansa). Niin, Daniel, en tahdo enää salata
asiaa. Olen holhokkisi Kaarle, kadonnut Kaarle! Mitä Amaliani tekee?
DANIEL (puhkee itkemään). Että minä vanha rahjus saan kokea vielä tämän
ilon, ja herra vainaa itki turhaan! -- Jo, jo on aikanne, valkopää,
hauraat luut, painukaa ilolla hautaan! Herrani ja mestarini elää, minun
silmäni ovat nähneet hänet!
MOOR. Ja hän tahtoo pitää lupauksensa -- ota tämä, kunnon harmaapää,
raudikon sijasta! (Työntää hänelle kouraan raskaan kukkaron.) En ole
unhoittanut vanhaa miestä.
DANIEL. Mitä, mitä teette! Aivan liiaksi! Te olette erehtynyt!
MOOR. Enpä ole, Daniel! (Daniel aikoo langeta polvilleen.) Nouse, sano
minulle, mitä Amaliani tekee?
DANIEL. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! Oo Herra Jee! -- Amalianne, oh,
hän ei kestä sitä, hän kuolee ilosta.
MOOR (kiivasti). Hän ei ole minua unhoittanut!
DANIEL. Unhoittanut? Mitä te taas turhia! Unhoittanut teidät?
Olisittepa ollut täällä, olisittepa ollut näkemässä, miltä hän näytti
kun tuli sanoma teidän kuolemastanne, jota armollinen herra
levitytti -.