Pylväskäytävä linnassa.
Rosvo MOOR, AMALIA (tulevat esiin).
AMALIA. Ja uskaltaisitteko sanoa, mikä näistä tauluista on hänen
kuvansa?
MOOR. Oh, aivan varmasti. Hänen kuvansa eli aina mielessäni. (Käyden
taulun luota toisen luo.) _Tämä_ se ei ole.
AMALIA. Oikeassa olette. -- Hän oli kreivillisen suvun kantaisä ja sai
aateluuden Barbarossalta, jonka edestä hän taisteli merirosvoja
vastaan.
MOOR (yhä taulujen ääressä). _Tämäkään_ se ei ole, -- eikä tuo, -- ei
myöskään tuo, -- se ei ole niitten joukossa.
AMALIA. Miten, katsokaahan paremmin! Minä luulin teidän tuntevan
hänet --.
MOOR. Isääni en tunne paremmin! Häneltä puuttuu suun ympäriltä lempeä
piirre, mikä hänet eroitti tuhansista -- hän se ei ole.
AMALIA. Olen hämmästynyt. Kuinka? Ette ole kahdeksaantoista vuoteen
nähnyt, ja vielä --
MOOR (nopeasti, lehahtaen punaiseksi). _Tämä_ on hän! (Seisoo kuin ukon
lyömänä.)
AMALIA. Erinomainen mies!
MOOR (syventyneenä katsomaan kuvaa). Isä, isä! Suo minulle anteeksi! --
Niin, harvinainen mies! -- (Pyyhkii silmiään.) Jumalainen mies!
AMALIA. Näytte olevan hyvin liikutettu hänestä.
MOOR. Oh, erinomainen mies, -- ja hänkö on poissa!
AMALIA. Poissa, kuten parhaat ilomme katoavat. (Tarttuen lempeästi
häntä käteen.) Rakas herra kreivi, ei mikään autuus ehdi kypsyyteensä
taivaan alla.
MOOR. Aivan totta, aivan totta -- ja oletteko te jo saavuttanut tämän
surullisen kokemuksen? Te ette voi olla kolmeakolmattakaan vuotta
vanha.
AMALIA. Ja olen sen kuitenkin saavuttanut. Kaikki elää jälleen
surullisesti kuollakseen. Me pyrimme, me voitamme, vain tuskallisesti
jälleen menettääksemme.
MOOR. Te olette jo jotakin menettänyt.
AMALIA. En mitään. Kaikki. En mitään. -- Menkäämme eteenpäin, herra
kreivi!
MOOR. Niin nopeaan? Kenen kuva tuo oikealla oleva on? Minusta sen
piirteet näyttävät onnettomilta.
AMALIA. Tämä vasemmanpuolinen kuva on kreivin poika, todellinen herra
--. Tulkaa, tulkaa!
MOOR. Entä tämä oikeanpuolinen kuva?
AMALIA. Ettekö halua lähteä puutarhaan?
MOOR. Entä tämä oikeanpuolinen kuva? -- Sinä itket, Amalia?
AMALIA (poistuu nopeasti).
MOOR. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua! -- Koko hänen olentonsa
alkoi kuohua -- kyynelet vuosivat hänen poskilleen, paljastaen hänen
salaisuutensa. Hän rakastaa minua! -- Kurja, tämänkö sinä ansaitsit
häneltä! Enkö seiso tässä kuin tuomittu mestauspölkyn edessä? Tuollako
sohvalla minä vaivuin autuuteen hänen syleilyssään? Nämäkö ovat isäni
salit? (Isänsä näkemisen järkyttämänä.) Sinä, sinä -- silmäsi
tulilieskat -- kirous, kirous, tuomio! -- Missä olen? Yö silmissäni --
Jumalan hirmuja --. Minä, minä olen tappanut hänet. (Juoksee pois.)
FRANS VON MOOR (syvissä ajatuksissa). Pois tuo kuva, pois, pelkuri
raukka! Mitä epäröit ja kenen takia? Eikö minun ole ollut niinä
harvoina tunteina, joina kreivi on astellut näissä huoneissa, kuin
hiipisi helvetin urkkija minun kintereilläni --. Minun pitäisi tuntea
hänet! Hänen rajuissa, ahavoittuneissa kasvoissaan on jotakin sellaista
suurta ja tuttua, joka säpsähyttää minua --. Ei Amaliakaan ole
välinpitämätön hänestä. Eikö hän kiedo miestä hiutuvan janoavilla
katseillaan, joita hän muuten niin saidasti kieltää kaikelta
maailmalta? Enkö huomannut häneltä varastautuvan pari kyyneltä viiniin,
jonka kreivi selkäni takana nieli niin kiihkeästi kuin olisi aikonut
ahmaista sisäänsä lasinkin? Kyllä sen näin peilistä, näin sen näine
silmineni! Hohoi, Frans, katso eteesi, siinä takana piilee jokin tuhoa
synnyttävä hirmu!
(Seisoo tutkien Kaarlen kuvan edessä.)
Hänen pitkä hanhenkaulansa -- hänen mustat, tulta tuiskivat silmänsä,
hm, hm! -- Hänen synkät, riippuvat, tuuheat kulmakarvansa! (Vaipuen
äkkiä kokoon.) Ilkkuva helvetti! Sinäkö kiidätät mieleeni sen
aavistuksen? Hän on Kaarle! Niin, nyt alkavat silmissäni kaikki
piirteet jälleen elää. -- Hän se on, naamiostaan huolimatta! Hän se on,
kirous ja kuolema!
(Kiihkeänä astellen edestakaisin.)
Senkö takia olen riistänyt öiltäni levon, -- senkö takia kalliot
raivannut tieltä ja rotkot täyttänyt, -- olenko sen takia noussut
kaikkia ihmisyyden vaistoja vastaan, että lopultakin tämä huitukka
maankiertäjä keinottelee läpi viekkaimmasta satimestani -- Hiljaa, vain
hiljaa, jäljellä on vielä vain leikkityö --. Olenhan minä tähänkin
saakka kaahlonut korviani myöten kuolemansynneissä, niin että olisi
mieletöntä uida takaisin, kun ranta on jo jäänyt niin kauas --. Paluuta
ei enää voi ajatella -- itse armo joutuisi kerjuusauvan varaan ja
iäinen _laupeus_ tekisi vararikon, jos se tahtoisi hyvittää kaikki
minun velkani --. Eteenpäin siis kuin mies --. (Kilistää kelloa.)
Kootkoon hän itsensä isänsä hengen luo ja tulkoon! Vainajia minä
pilkkaan. -- Daniel, hoi, Daniel! -- Mitä nyt, hänetkin ne ovat jo
yllyttäneet minua vastaan! Hän näyttää niin salaperäiseltä.
DANIEL tulee.
DANIEL. Mitä käskette, herrani?
FRANS. En mitään. Mene ja täytä tämä viinilasi, mutta nopeaan! (Daniel
menee.) Varro, vanhus, sinut minä saalistan, minä isken sinuun silmäni
niin tiukasti, että satutettu omatuntosi kalpenee naamiosi takana! --
Hän on kuoleva! Hutilus se on, joka saattaa työnsä vain puoliväliin ja
menee sitten tiehensä ja töllistelee joutilaana, mitä siitä sitten
tulee.
DANIEL tuo viinin.
FRANS. Pane se tänne! Katso minua lujasti silmiin! Miten polvesi
tutisevat, miten sinä vapiset! Tunnusta, vanhus, mitä olet tehnyt?
DANIEL. En mitään, armollinen herra, elävän Jumalan ja sieluparkani
nimessä!
FRANS. Juo tämä viini! -- Mitä, epäröitkö? -- Tunnusta kohta, mitä olet
heittänyt viiniin?
DANIEL. Jumala auta, mitä? -- Minä -- viiniin!
FRANS. Myrkkyä olet heittänyt viiniin! Etkö ole kalvas kuin lumi!
Tunnusta, tunnusta! Kuka antoi sitä sinulle? Kreivi, kreivi sitä antoi
sinulle, eikö totta?
DANIEL. Kreivi? Jeesus Maaria, kreivi ei ole antanut minulle mitään.
FRANS (tarttuu häneen kovasti). Minä kuristan sinua, että käyt
siniseksi, sinä jääharmaa petturi! Et mitään? Ja mitä te sitten
suhkailette keskenänne, hän ja sinä ja Amalia! Tunnusta suoraan! Mitä
salaisuuksia, mitä salaisuuksia hän on uskonut sinulle?
DANIEL. Kaikkitietävä Jumala sen tietää. Ei hän ole uskonut minulle
mitään salaisuuksia.
FRANS. Kiellätkö sen? Mitä juonia te olette punoneet, raivataksenne
minut tieltä? Eikö totta: aiotte kuristaa minut nukkuessani? Leikata
kurkkuni partaa ajettaessa? Tunnusta, tunnusta! -- Tai nukuttaa minut
liemellä ikuiseen uneen? Tunnusta suoraan, minä tiedän kaikki!
DANIEL. Niin totta kuin Jumala minua hädässä auttakoon: sanani teille
nyt ovat vain puhdasta, selvää totuutta.
FRANS. Tällä kertaa tahdon antaa sinulle anteeksi. Mutta eikös hän
kuitenkin pistänyt rahaa käteesi? Pudistanut kättäsi lujemmin kuin on
tapana, melkein niinkuin pudistetaan vanhan tuttavan kättä?
DANIEL. Ei koskaan, herrani!
FRANS. Eikö sanonut sinulle esimerkiksi, että hän tuntee jo sinut? Että
oikeastaan sinun pitäisi tuntea hänet? Että kerran sinulta putoavat
suomukset silmistä -- että -- mitä? Eikö hän koskaan ole sanonut
sinulle sellaista?
DANIEL. Ei viittaustakaan.
FRANS. Että erinäiset seikat estivät häntä -- että täytyi usein
naamioida itsensä, yllättääkseen vihollisensa -- että hän aikoo kostaa,
aikoo kostaa mitä katkerimmin?
DANIEL. Ei sanaakaan siihen suuntaan.
FRANS. Mitä, ei mitään? Muistelehan tarkoin! -- Että hän on tuntenut
vanhan herran tarkkaan, erittäin tarkkaan, -- että hän rakastaa häntä,
rakastaa erikoisesti, -- rakastaa kuin hänen poikansa. --
DANIEL. Jonkun sellaisen sanan muistelen kuulleni hänen suustaan.
FRANS (kalpeana). Niinkö, niinkö todella? Miten, kerro toki! Hän sanoi
olevansa veljeni?
DANIEL (säpsähtäen). Mitä, herrani? -- Ei, ei hän sitä sanonut. Mutta
kun neiti käytti häntä pylvässalissa, jossa minä olin juuri pyyhkimässä
pölyä taulujen kehyksistä, pysähtyi hän äkkiä herra-vainajan kuvan
eteen, kuin salaman lyömänä. Armollinen neiti osoitti sitä ja sanoi:
"erinomainen mies!" "Niin, harvinainen mies", vastasi hän, pyyhkien
silmiään.
FRANS. Kuules, Daniel! Tiedäthän, että minä olen aina ollut sinulle
hyvänsuopa herra, olen antanut sinulle ravintoa ja vaatetta ja
heikommalla iälläsi säästänyt sinua raskaista töistä --
DANIEL. Isä Jumala palkitkoon teitä siitä! Ja minä olen teitä aina
palvellut rehellisesti.
FRANS. Sitä aioin juuri sanoa. Et ole eläessäsi vielä sanonut minua
vastaan, sillä sinä tiedät kyllin hyvin, että olet velvollinen
tottelemaan minua kaikessa, mihin minä käsken sinua.
DANIEL. Koko sydämestäni kaikessa, ellei se sodi Jumalaa ja
omaatuntoani vastaan.
FRANS. Lorua, lorua! Etkö häpeä? Vanha mies ja uskoo joulusatuja! Mene,
Daniel, se oli tuhma ajatus. Minähän olen herra. Minua Jumala ja
omatunto rankaisevat, jos on olemassa Jumalaa ja omaatuntoa.
DANIEL (lyö kätensä yhteen). Armias taivas!
FRANS. Kuuliaisuutesi nimessä! Ymmärrätkö myös sen sanan?
Kuuliaisuutesi nimessä minä käsken: huomenna ei kreivi enää saa käydä
elävitten joukossa.
DANIEL. Pyhä Jumala, auta! Minkä tähden!
FRANS. Sokean kuuliaisuutesi nimessä! Ja sinä vastaat minun käskyni
toteutumisesta.
DANIEL. Minä? Pyhä Jumalanäiti, auta! Minä? Mitä pahaa minä vanha mies
sitten olen tehnyt?
FRANS. Tässä ei ole aikaa arvella kauan, sinun kohtalosi pysyy minun
kädessäni. Tahdotko nääntyä elämäsi loppuun syvimmässä tyrmässäni,
missä nälkä pakoittaa sinut kaluamaan omia luitasi ja polttava jano
särpimään jälleen oman vetesi? Vai tahdotko mieluummin syödä leipäsi
rauhassa ja pitää lepoa vanhoilla päivilläsi?
DANIEL. Mitä, herra, rauhaa ja lepoa vanhoilla päivillä --
murhamiehenä?
FRANS. Vastaa kysymykseeni!
DANIEL. Harmaat hapseni, harmaat hapseni!
FRANS. Tahdotko vai et?
DANIEL. En! -- Jumala minua armahtakoon!
FRANS (aikoen mennä). Hyvä, siihen sinä saatkin turvautua.
(DANIEL pidättää häntä ja lankee polvilleen hänen eteensä.)
DANIEL. Laupeutta, herra, laupeutta!
FRANS. Tahdotko vai et?
DANIEL. Armollinen herra, täytän tänään yksikahdeksatta vuotta, ja olen
kunnioittanut isää ja äitiä, enkä tietääkseni eläessäni tehnyt
kenellekään vääryyttä äyrin vertaa, ja olen uskossani riippunut
vilpittömästi ja horjumatta, ja olen palvellut Teidän talossanne
neljäviidettä vuotta, ja odotan nyt rauhallisena autuasta loppua. Ah,
herra (syleilee kiihkeästi hänen polviaan), ja te riistäisitte minulta
ainoan lohtuni kuolemassa niin että omantunnon kyy kuristaisi minun
viimeisen rukoukseni, että minun pitäisi vaipua ikuiseen uneen
hirviönä Jumalan ja ihmisten edessä. Ei, ei, rakas, paras, rakas
armollinen herrani, sitä te ette tahdo, sitä te ette voi tahtoa
yksikahdeksatta-vuotiaalta mieheltä.
FRANS. Tahdotko vai et? Mitä tuosta porusta?
DANIEL. Tästä lähtien tahdon palvella teitä vielä hartaammin, tahdon
kuluttaa kuivettuneita jäseniäni palveluksessanne kuin päivätyöläinen,
tahdon nousta aikaisemmin, tahdon myöhemmin mennä levolle, -- ah, ja
tahdon muistaa teitä ilta- ja aamurukouksissani, ja Jumala ei hylkää
vanhan miehen rukousta.
FRANS. Kuuliaisuus on parempi kuin uhri. Oletko koskaan kuullut
pyövelin kursailleen, kun hänen piti panna tuomio täytäntöön?