AMALIA. Hänen viime huokauksensa oli Amalia! -- Ei, et ole petturi! Se
on siis totta -- totta: hän on kuollut -- kuollut! -- (Horjuen
edestakaisin, kunnes kaatuu.) Kuollut -- Kaarle on kuollut!
FRANS. Mitä näen? Mitä on tähän miekkaan kirjoitettuna? Verikirjaimin
-- Amalia!
AMALIA. Hänen kädellään?
FRANS. Näenkö totta vai unta? Katsos tätä verikirjoitusta: _Frans, älä
jätä Amaliaani!_ Katsos, katsos! Ja toisella puolen: _Amalia, valasi
mursi kaikkivaltias kuolema!_ -- Näetkö nyt, näetkö nyt? Hän kirjoitti
sen jäykistyvällä kädellä, kirjoitti sen lämpimällä sydänverellään,
kirjoitti sen juhlallisen iäisyyden kynnyksellä! Hänen pakeneva
henkensä viipyi vielä liittääkseen yhteen Fransin ja Amalian.
AMALIA. Vanhurskas Jumala, se on hänen käsialaansa! -- Hän ei ole minua
koskaan rakastanut! (Poistuu nopeasti.)
FRANS (polkien jalkaansa). Kirottua! Tuo jäykkäniska tekee tyhjäksi
kaiken taitoni.
V. MOOR. Oh, oh, älä jätä minua, tyttäreni! -- Frans, Frans, anna
minulle takaisin poikani!
FRANS. Kuka se hänet kirosi? Kuka se hääti poikansa sotaan ja kuolemaan
ja epätoivoon? -- Oi, hän oli enkeli, taivaan aarre! Kirottu hänen
pyövelinsä! Kirottu, kirottu te itse! --
V. MOOR (lyö nyrkillään rintaansa ja otsaansa). Hän oli enkeli, taivaan
aarre! Kirous, kuolema ja kirous minulle itselleni! Minä olen suuren
poikansa surmannut isä. Minua hän rakasti kuolemaan saakka! Kostaakseen
minut hän syöksyi sotaan ja kuolemaan! Hirviö, hirviö! (Raastaa
itseään.)
FRANS. Hän on poissa, mitä auttavat myöhäiset voivotukset.
(Pilkallisesti nauraen.) On helpompaa surmata kuin tehdä eläväksi. Ette
saa häntä koskaan takaisin haudastaan.
V. MOOR. En koskaan, koskaan takaisin haudasta! Poissa, iäksi
menetetty! -- Ja sinä houkutit kirouksen minun sydämestäni -- sinä --
sinä --. Poikani minulle takaisin!
FRANS. Älkää ärsyttäkö vihaani! Minä jätän teidät yksin kuolemaan!
V. MOOR. Rietas olento! Hae minulle takaisin poikani! (Ryntää
nojatuolista, aikoo tarttua kurkkuun Fransia, joka työntää hänet
takaisin.)