V. MOOR. Tuhat kirousta jyrisee jälkeesi! Olet varastanut poikani minun
sylistäni. (Heittelehtien epätoivoissaan edestakaisin nojatuolissa.)
Oh, oh, kitua epätoivossa, mutta saamatta kuolla! -- He pakenevat,
hylkäävät minut kuolemassa -- hyvät enkelini pakenevat minua, kaikki
pyhimykset väistyvät kolkon murhaajan luota. -- Oh, oh! Eikö kukaan
tahdo kannattaa päätäni, eikö kukaan vapauttaa tuskissaan taistelevaa
sielua? Ei yhtään poikaa, ei yhtään tytärtä, ei yhtään ystävää! -- Ei
ainoakaan ihmisistä tahdo, -- yksin, hyljättynä -- Oh, oh! Kitua
epätoivossa, mutta saamatta kuolla!
AMALIA itkettynein silmin.
V. MOOR. Amalia, taivaan lähettiläs! Tuletko vapauttamaan minun
sieluani?
AMALIA (lempeämmin). Olette menettänyt ihanan pojan.
V. MOOR. Surmannut, aioit sanoa. Tätä todistusta kantaen astun Jumalan
tuomioistuimen eteen.
AMALIA. Ei niin, onneton vanhus! Taivaallinen isä riisti hänet
luokseen. Olisimme olleet liian onnellisia tässä maailmassa. -- Tuolla,
tuolla ylhäällä aurinkojen takana me näemme hänet jälleen.
V. MOOR. Jälleennäkeminen -- oh, läpi sieluni käy viiltävä miekka --
kun tapaan hänet pyhänä pyhien joukossa. Itse taivaassa minua tulee
ahdistamaan helvetin kauhu, Ikuisen kasvojen edessä kalvamaan muisto:
minä surmasin poikani!
AMALIA. Oi, hymyllään hän karkoittaa sielustanne tuskaisen muiston!
Olkaahan iloinen, rakas isä, minäkin olen niin kokonaan iloinen. Eikö
hän ole jo seraafinharpullaan kaiuttanut taivaallisille kuulijoille
kuultavaksi Amalian nimeä, ja taivaalliset kuulijat toistivat sitä
hiljaa? Hänen viime huokauksensahan oli Amalia! Eikö hänen ensimäinen
riemunsa tule olemaan Amalia?
V. MOOR. Taivaan lohdutus virtaa huuliltasi! Hän tulee hymyilemään
minulle, sanot? Antamaan anteeksi? Kaarleni rakastettu, sinun täytyy
jäädä luokseni, kun minä kuolen.
AMALIA. Kuolema on lentoa hänen syliinsä. Onnellinen te, teitä täytyy
kadehtia. Miksi minun luuni eivät ole jo hauraat, miksi hapseni eivät
jo harmaat? Voi nuoruuden voimia! Tervetullut, sinä ytimetön vanhuus,
joka olet likempänä taivasta ja Kaarleani!
FRANS (astuu esiin).
V. MOOR. Tule tänne, poikani! Anna anteeksi minulle, jos olen ennen
ollut liian ankara sinua kohtaan! Minä annan sinulle kaikki anteeksi.
Heittäisin niin mielelläni henkeni rauhassa.
FRANS. Ettekö ole kyllin itkenyt poikaanne? Mikäli minä näen, on teillä
vain yksi poika.
V. MOOR. Jaakobilla oli kaksitoista poikaa, mutta Joosefinsa tähden hän
itki verikyyneliä.
FRANS. Hm!
V. MOOR. Nouda Raamattu, tyttäreni, ja lue minulle Jaakobin ja Joosefin
tarina. Se on aina liikuttanut minua, silloinkin kun en vielä ole ollut
Jaakob.