HERMAN. Kahdeksan päivää sen jälkeen oli Pragin tuima ottelu -- voin
sanoa Teille, että poikanne kunnostautui urhon tavoin. Hän teki ihmeitä
armeijan nähden. Viiden rykmentin täytyi vaihtua hänen vierellään, hän
jäi paikalleen. Tulikuulia putoili oikealle ja vasemmalle, poikanne ei
väistynyt. Kuula ruhjoi häneltä oikean käden, poikanne otti lipun
vasempaan ja seisoi yhä --.
AMALIA (ihastuksissaan). Hektor, Hektor, kuulitteko, hän ei
väistynyt --!
HERMAN. Tapasin hänet taisteluiltana kuulatuiskun sortamana. Vasen käsi
oli verisuihkun tukkeena, oikean hän oli haudannut maahan. 'Veli',
huusi hän vastaani, 'rivien läpi kävi kohina, että kenraali on kaatunut
hetki sitten --'. 'Hän on kaatunut', sanoin minä, 'ja sinä?' -- 'Kunnon
sotilas', huusi hän päästäen vasemman kätensä, 'seuratkoon kenraaliaan,
kuten minä!' Kohta sen jälkeen puhalsi hän voimakkaan sielunsa sankarin
matkaan.
FRANS (käy hurjana Hermania kohti). Surma sinun kirotun kielesi
lukitkoon! Oletko tullut tänne antamaan surmaniskun isällemme? -- Isä!
Amalia! Isä?
HERMAN. Se oli kuolevan toverini viimeinen tahto. 'Ota tämä miekka',
korisi hän, 'ja jätä se vanhalle isälleni, hänen poikansa veri punaa
sitä, hän on kostettu, hän iloitkoon. Sano hänelle, että hänen
kirouksensa hääti minut sotaan ja kuolemaan, minä olin joutunut
epätoivoon!' Hänen viimeinen huokauksensa oli Amalia.
AMALIA (kuin kuolonunesta havahtuen). Hänen viimeinen huokauksensa --
Amalia!
V. MOOR (kauheasti huutaen, tukkaansa raastaen). Minun kiroukseni
häätänyt hänet kuolemaan! Epätoivoon joutunut!
FRANS (kierrellen ympäri huonetta). Oh, mitä olette tehnyt, isä? Rakas
Kaarle, veljeni!
HERMAN. Tässä on miekka ja tässä on myös eräs muotokuva, jonka hän
samalla kertaa veti povestaan. Se on tämän neidin näköinen
hiuskarvalleen. 'Tämä on tuleva veljelleni Fransille', sanoi hän, -- en
tiedä, mitä hän sillä tarkoitti.
FRANS (kuin hämmästyneenä). Minulle? Amalian kuva? Minulle, Kaarle,
Amalia, minulleko?
AMALIA (käyden kiivasti Hermania kohti). Halpa, lahjottu petturi!
(Tarttuu häneen tiukasti.)
HERMAN. Se en ole, armollinen neiti! Katsokaa itse, eikö se ole teidän
kuvanne --. Olette kai itse antanut sen hänelle.
FRANS. Herran nimessä, Amalia, sinun kuvasi! Todellakin sinun!
AMALIA (antaa hänelle kuvan takaisin). Minun, minun! Oi taivas!
V. MOOR (huutaen, pusertaen kasvojaan). Voi, voi! Kiroukseni häätänyt
hänet kuolemaan! Epätoivoon joutunut!
FRANS. Ja hän ajatteli minua ankarana erohetkenään, minua! Enkelisielu
-- kun jo kuoleman musta lippu häilyi hänen yllään -- minua!
V. MOOR (hervottomasti). Kiroukseni häätänyt hänet kuolemaan, poikani
epätoivoon joutunut!
HERMAN. Tätä murhetta en kestä. Voikaa hyvin, vanha herra! (Hiljaa
Fransille.) Miksi olettekin tämän tehnyt, nuori herra? (Lähtee
nopeasti.)
AMALIA (hypähtäen ylös, hänen jälkeensä). Jää, jää! Mitkä olivat hänen
viime sanansa?