MOOR. Ei, en viitsi sellaista ajatella. Minun täytyy puristaa ruumiini
kureliiveihin ja tahtoni ahdistaa lakeihin. Laki on alentanut
etanankuluksi sen, mistä olisi tullut kotkanlentoa. Laki ei vielä ole
luonut ainoatakaan suurta miestä; mutta vapaus hautoo esiin jättejä ja
varaväkeviä. He pesiytyvät tyrannin suolistoon, tottelevat hänen
vatsansa oikkuja ja noudattavat nöyrästi hänen henkäyksiään. -- Ah,
kunpahan Hermannin henki vielä kytisi tuhkan alla. -- Tuo minulle
sotajoukko kaltaisiani miehiä, ja Saksasta tulee tasavalta, jonka
rinnalla Rooma ja Sparta ovat nunnaluostareita. (Heittää miekan
pöydälle ja nousee.)
SPIEGELBERG (hypähtäen pystyyn). Hyvä! Varsin hyvä! Sinähän saatat
minut oikein asian alkuun. Kuiskaanpa korvaasi ajatuksen, Moor, jota
olen jo kauan hautonut, ja sinä olet mies siihen -- kippis, veli! --
Mitäs jos rupeisimme juutalaisiksi ja nostaisimme jälleen hälinän siitä
kuningaskunnasta!
MOOR (nauraa kohti kurkkua). Ah, nyt huomaan -- nyt huomaan, että
tahdot poistaa muodista esinahan, sinun esinahkasi kun on jo
parturilla?
SPIGELBERG. Kas sitä nahanhautojaa! Minut on todellakin, ihme kyllä,
ympärileikattu jo ennakolta. Mutta eikö olekin minun tuumani viekas ja
rohkea? Lähetämme julistuksen jokaiseen neljään ilmansuuntaan ja
yllytämme lähtemään Palestiinaan kaikki, jotka eivät syö sianlihaa.
Sitten todistan pätevillä asiakirjoilla polveutuvani neljännyskuningas
Herodeesta, ja niin poispäin. Siitä syntyy voittokulku, veikko, kun
ehditään jälleen omalle pohjalle ja päästään rakentamaan uudelleen
Jerusalemia. Nyt turkkilainen vilkkaasti ulos Aasiasta, kun rauta
vielä on kuumana, setripuita kaadettakoon Libanonilta, rakennettakoon
laivoja ja koko kansa nauhoineen ja nappeineen lastattakoon niihin.
Sillävälin --
MOOR (ottaa hymyillen häntä kädestä). Toveri, nyt on ilveilyn aika ohi.
SPIEGELBERG (kivahtaen). Hyh, et kai aio näytellä tuhlaajapoikaa?
Tuollainen velikulta, joka on kirjaillut miekallaan naamoja enemmän
kuin kolme kihlakunnankirjuria karkausvuonna määräyskirjojaan.
Kertoisinko sinulle suuresta koiranraadosta? Haa, minun tarvitsee vain
nostattaa silmiisi oma kuvasi, se hehkuttaa tulta suoniisi, ellei
mikään muu sinua sytytä. Muistatko vielä, miten neuvosherrat olivat
ammuttaneet jalan verikoiraltasi ja sinä määräsit kostoksi paaston koko
kaupunkiin. Sinuun oltiin kauhtuneita. Mutta sinä et siekaillut,
ostatit kaiken lihan koko Leipzigistä, niin ettei kahdeksan tunnin
kuluttua löytynyt luutakaan noposteltavaksi koko ympäristöstä ja että
kalojen hinta alkoi nousta. Maistraatti ja porvarit hautoivat
myrkkymieltään. Me veikkoset pujahdamme ulos tuhannen seitsemänsadan
miehen voimalla, sinä etunenässä, -- teurastajia, räätäleitä,
kamasaksoja jäljissäsi, hännänpäänä ravintoloitsija, parturi sekä muut
ammattikunnat, ja vannomme ryntäävämme kaupungin kimppuun, jos pojilta
katkaistaan hiuskarvakaan. No, ratkesihan se pian niinkuin Hornbergin
pyssyjuttu, ja lorun lopuksi vainoojamme saivat pitkän nenän. Sinä
kutsutit eteesi tohtoreita pitkän liudan ja tarjosit kolme dukaattia
sille, joka ottaa kirjoittaakseen koiraa varten rohtomääräyksen.
Epäilimme herrojen olevan liian arkoja kunniastaan ja kieltäytyvän, ja
olimme valmistautuneet jo väkirynnäköllä heitä pakoittamaan. Mutta se
oli tarpeetonta, herrat tapella natistivat niistä kolmesta dukaatista,
ja urakkahuutokaupassa palkkio laskeutui kolmeen ropoon. Tunnissa tuli
kaksitoista reseptiä, niin että elukka piankin oikaisi koipensa.
MOOR. Hävyttömiä lurjuksia!
SPIEGELBERG. Hautajaiset olivat sangen muhkeat, muistorunoja rustattiin
vainajasta kantamuksittain, ja yöaikaan me läksimme liikkeelle
tuhantisena joukkona, lyhty toisessa kädessä, toisessa lyömämiekkamme,
ja niin läpi kaupungin kellonkalkkeessa ja räminässä. Niin saatettiin
koira viimeiseen leposijaansa. Sitten tuli mässäys, jota kesti selvään
aamuun asti, silloin sinä kiittelit herroja heidän sydämellisestä
osanotostaan ja myytit lihan puolella hintaa. Mort de ma vie [Lempo
vieköön!], silloin me tunsimme kunnioitusta sinua kohtaan, kuten
varusväki valloitetussa linnassa. --
MOOR. Etkä häpeä kerskua siitä! Etkö sinä osaa häpeillä edes tuollaisia
konnankujeita?
SPIEGELBERG. Mene jo mäkeen. Etpä ole enää Moor. Muistatko vielä,
kuinka monta tuhatta kertaa sinä malja kädessä teit pilaa vanhasta
saituri-isästäsi ja sanoit, että ahertakoon hän vain kokoon rahaa, sinä
kyllä laitat sen kulisemaan kurkustasi alas. -- Muistatko vielä, heh,
muistatko vielä? Oo sinä paatunut, kurja kerskuri? Se sana oli sentään
miehen ja aatelismiehen suusta lähtenyt; mutta --
MOOR. Sinä kirottu, miksi sitä minulle muistuttelet! Kirottu minä, että
olen niin sanonut. Mutta se sattui vain viinihöyryn vallassa, ja
sydämeni ei kuullut suuni kerskuntaa.
SPIEGELBERG (pudistaa päätään). Ei, ei, ei se ole mahdollista. Ethän
toki, veliseni, voi noin puhua tosissasi! Eikö houkutakin hätätila
sinua tuollaisiin luuloihin, veikko? Tule kuuntelemaan jutelmaa
poikavuosiltani. Kotini likellä oli oja, joka oli vähintäin kahdeksisen
jalkaa leveä ja jonka yli hyppäämisestä me poikaset kiivaasti
kilpailimme. Mutta turhaa vaivaa! Hupsis -- siellä sitä loikoi, ja
ylhäällä tirskuttiin ja naurettiin ja pian sait selkääsi tuiskuna
lumipalloja. Kotini likellä piti eräs metsästäjä kahleissa koiraansa,
joka oli niin ärhäkkä peto, että se kävi kuin ukonnuoli tyttölöitä
hameenhelmoihin, jos ne uskalsivat kovin likeltä tepsuttaa sen ohi.
Minun riemunani taas oli ärsyttää koiraa kaikin mahdollisin tavoin, ja
minä olin pakahtua nauruuni, kun se ryöttä murjotti minua kuin
syödäkseen ja olisi niin sydämen halusta kimpaissut päälleni, jos olisi
vain voinut. -- Entä sitten. Kerran minä taas olen kujeilemassa sen
kanssa ja heitän sitä kylkeen kivellä niin nasevasti, että se raivoten
kiskoutuu irti ketjustaan ja häntä suorana käy minun kimppuuni ja minä
kuin paukka pakoon. -- Hitto vieköön, silloin osaa olla juuri tuo
lemmon oja tiellä. Mitä tehdä? Koira on hirmuna aivan kintereilläni,
nopsa päätös -- tiukka ponnahdus -- ja minä olen toisella puolen. Se
hyppy pelasti ruumiini ja henkeni, muutoin peto olisi repinyt minut
rievuiksi.
MOOR. Mitä varten siitä lavertelet nyt?
SPIEGELBERG. Jotta sinä näkisit, miten voimat hädässä kasvavat. Siksi
minä en joudukaan kauhuihini täperimmälläkään hetkellä. Rohkeus kasvaa
vaaran mukana; voima virkenee pulassa. Kohtalo aikoi minusta varmasti
suurta miestä, koska se niin jyrkästi asettuu poikkiteloin tielleni.
MOOR (harmissaan). En ymmärrä, miksi meillä vielä pitäisi olla
rohkeutta ja miksi ei vielä ole ollut sitä.
SPIEGELBERG. Ohoo! -- Haluat siis jättää lahjasi mätänemään sisääsi?
Kaivaa maahan leiviskäsi? Luuletko leipzigiläisten kärhämäisi olevan
viimeistä ihmiskekseliäisyyttä? Kunpahan tästä pääsemme suureen
maailmaan, Pariisiin ja Lontooseen! Siellä sitä saa korvalleen, jos
tervehtii toista rehellisen miehen nimellä. Ja siellä sitä saa sielunsa
iloksi harjoittaa ammattia oikein suuressa mitassa. -- Kyllä suusi ja
silmäsi leviävät siellä. Sielläkös vasta jäljennetään käsialoja,
tehdään vääriä noppia, murretaan salpoja ja nuuskitaan arkkujen
sisuksia, -- saat vielä oppia Spiegelbergiltä kaikki! Se kanalja, joka
ei huoli käyttää sormikonstejaan välttääkseen nälkäkuoleman, on
hirtettävä lähimpään puuhun.
MOOR (hajamielisenä). Mitä? Sinä kai olet ehtinyt pitemmällekin?
SPIEGELBERG. Luulenpa melkein, että epäilet minua. Annahan minun
sentään lämmetä ensin; saat nähdä ihmeitä, aivosi kääntyvät
pääkopassasi, kun sukkeluuteni ehtii raskaudentilassaan viimeisilleen.
-- (Nousee, kiihkeästi.) Mikä valo leviääkään sisälläni! Suuria
ajatuksia nousee sielussani. Jätinaikeita kiehuu aivoissani. Lemmon
uneliaisuus (takoen otsaansa), joka tähän saakka on kahlinut voimaani,
sulkenut ja rajoittanut toiveitani! Herään; tunnen, kuka olen -- mikä
minusta täytyy tulla!
MOOR. Olet narri. Viini puhkuu ulos aivoistasi.
SPIEGELBERG (kiihtyen). Spiegelberg, kysytään, osaatko loihtia?
Vahinko, ettei sinusta tullut kenraalia, Spiegelberg, sanoo kuningas,
olisit ahtanut itävaltalaiset napinreiästä läpi. Niin kuulen tohtorien
valittavan, anteeksiantamatonta on, ettei se mies ole tutkinut
lääketiedettä, hän olisi keksinyt uuden kaulakupu-lääkkeen. Ah, ja
ettei hän ottanut erikoisalakseen raha-asioita, huokailevat Sullyt
työhuoneissaan, hän olisi loihtinut kultakolikoita kivistä. Ja
Spiegelbergiä kysytään idässä ja lännessä, ja suohon te joudatte, te
narrit ja nahjukset, kun Spiegelberg kerran levittyvin siivin lehauttaa
ylös maineen temppeliin.
MOOR. Onnea matkalle! Nousehan vain häpeäpatsaan nenästä maineen
korkeuteen. Isäni varjoisissa lehdoissa! Amaliani sylissä vartoo minua
jalo onni. Jo viime viikolla pyysin isältäni kirjeessä anteeksi, en
salannut pienintä rikettä, ja missä on vilpittömyyttä, siinä on myös
myötätuntoa ja apua. Erotkaamme, Moritz! Näemme toisemme tänään viime
kerran. Posti on jo kaupungin muurien sisäpuolella. Isäni anteeksianto
on kohta käsissäni.
(SCHWEIZER, ROLLER, GRIMM, SCHUFTERLE, RAZMANN astuvat sisään.)
ROLLER. Tiedättekö myös, että meitä etsitään?
GRIMM. Ettemme ole hetkeäkään varmat piilossamme?
MOOR. Minua se ei ihmetytä. Menköön miten menee. Ettekö nähneet
Schwarzia? Eikö hän puhunut mistään minulle tulleesta kirjeestä?
ROLLER. Hän on jo kauan etsinyt sinua. Kirje hänellä mahtaa olla.