"Ajan aallot" — nuo äänettömästi juoksevat vedet — vierivät seuraavina
kuukausina vanhan kauppakaupungin yli aivan samalla lailla kuin ne
olivat vierineet edellisinäkin kuukausina. Ne vierivät säännöllisesti
tuoden mukanaan aamuruskoa ja iltahämärää, ottivat mukaansa riemua ja
huokauksia ja salaisten syntien mainingeita ja kantoivat kaikki siihen
mereen, josta ne kaikki kerran nostetaan tutkittavaksi.
Jörgen Banginkin kodissa vieri aika aivan säännöllisesti. Ensimäiset
ajat sen ankaran mielentäristyksen jälkeen, olivat hänelle kovin
vaikeat, nyt oli parempi — nyt, kun kottaraiset taas visertelivät.
Mutta hän tunsi sydämensä varmuudella, tunsi jäytävällä tuskalla,
mutta samalla jonkinlaisella onnellisella värähdyksellä, että hänessä
koko hänen elämänsä ajan, pulppuaisi lähteenhuoko, joka ei koskaan
yhtyisi hänen vaimonsa elämänvirtaan, salainen hete muistoja ja
ajatuksia, jotka liikkuivat hänen mielessään joka kerran, kun hänen
mielikuvituksensa loi kuvan toisesta naisesta. Kyllä niin oli, hän
tajusi sen nyt, että niitä on monta ihmistä, joiden rinnassa sellainen
salainen lähteenhuoko pulppuaa, hiljaisia, vakavia ihmisiä, ijäti
juoksevine virtoineen, joita kukaan ei näe.
Hän ei koskaan voinut unohtaa noita kahta sanaa Marien kirjeessä:
"_Toimelias elämä_". Ne siunatut sanat! Kuinka ne olivat häntä
vahvistaneet, kuinka ne olivat hänen mieltään lohduttaneet, ne kun
levittivät sovituksen heijastusta hänen tulevaisuutensa yli.
Eräänä iltana hän istui lukien kirjettä ystävältään, Kaarlo Brunilta
Jyllannissa, jonka kanssa hän viime aikoina oli ollut ahkerassa ja
tuttavallisessa kirjevaihdossa.
"... Täällä etelä-Sveden seuduilla olen kuukauden päivät ollut
mittauspuuhissa ja voin tervehtää Marie Römeriltä. Hän on tunnokas
nainen ja seudulle suureksi siunaukseksi, osittain toimensa kautta
lastenkodissa, osittain johtamallaan sairashoitoyhdistyksellä, jonka
hän perusti. Minä näin hänet eilen muutamissa vihkiäisissä kirkossa.
Kuinka kaunis hän oli vakavuudessaan kun lauloimme sanat:
"Men Gud ske Lov, i Vorherres Stad
För evig samles de hjertens kære",
[Mutta kiitos Jumalalle, hänen kaupungissaan
yhtyvät vihdoin rakastavaiset.
Tanskal. virsi —]
katsoi hän, unohtaen itsensä, kuorikattoon ja hänen silmiinsä tuli
taivaallisen toivon loiste."
Kaikki oli hänestä kuin kummallista unta. Oli hetkiä, jolloin hän
oli epävarma tällaisten kysymysten suhteen: olivatko he todella
vaihtaneet niitä ja niitä sanoja, oliko hän istunut hänen kanssaan
siellä ja siellä, tehnyt ne ja ne kädenliikkeet — vai oliko kaikki
unennäköä. Mutta kaikissa mielikuvituksissa, joissa hän oli mukana, oli
juhlallista onnea, sitä mieluisata huumetta, joka jää mieleen yöllisten
näkyjen perästä seuduissa, joihin ei koskaan hereillä ollessaan pääse.
Ja vieläkin oli hänestä usein kuin päivän tuhansista pikku tapauksista
yksi tai toinen — etäinen ääni, kukkain tuoksahdus tai muu — olisi
vaikuttanut hänen mieleensä kuin jonkin yliluonnollisen kosketus,
ja silloin voi hänen mielikuvituksensa luoda kuvia tulevaisesta
valtakunnasta, jossa hän katsoi häntä silmästä silmään, ja hän oli
näkevinään läheisyydessään ruusuja ja kuulevinaan kaukaisia harpunääniä.
* * * * *
Amalie oli niin hyvä ja ahkera, hänestä oli tullut kodin valpas
hengetär, joka johti kaikkea ja ylläpiti mielialaa, sen vähä rauhaa
ja iloa, jota voi olla kodissa, jossa onnea on niukalta. Jörgenin
oli ollut niin vaikea saattaa oman surunsa mukaantumaan _hänen_
voitoniloonsa, hän ei vielä oikein voinut, mutta entistään paremmin se
nyt kuitenkin meni.
Hänen kirjakauppansa edistyi tasaisesti. Hän oli päässyt selville
siitä, että oli väärin sekä Amalieta että häntä itseäänkin kohtaan
ja hänen toimintakykyänsä lamauttavaa antautua sen miehuuttoman
masennuksen valtoihin, joka oli anastanut häneltä niin monta tuntia
ja usein lamauttanut hänen työkykynsä. Ja erhetyksen myöntäminen
herätti tahtoa, ja tahto pakotti häntä tarmokkaasti ryhtymään toimeen.
Uudella innolla hän lähetti kirjoja nähtäväksi kauppatuttaville,
perusti lukuseuran, johon hän itse hankki kirjoja ja lehtiä. Ja sitten
kerran tuli Möller-vanhus tiirottaen: "Jörgen Bangin kustannuksella
— eikös se joltain kuulu?" — se oli sen kaupungin historia, jota
vanhus oli kirjoittanut monen vuoden kuluessa, oikein hauska ja
mieltäkiinnittävä kirja — se kirja se kannattaisi, sitä ei ollut
epäilemistäkään. Nuorelle kauppiaalle tuli kova kiire hankkia kuvia
kirkosta, luostarisia, vanhoista taloista, kuvia papeista ja hänen
vaaristansakin! Oo, sitä siunattua työtä, joka veti sairaan veren
sydämestä ja teki mielen pirteäksi ja raittiiksi!
* * * * *
Puolitoista vuotta oli kulunut siitä suuresta suorituksesta. Oli
pidetty yleinen amtin ampumajuhla- ja voimistelunäyte metsässä,
oikein onnistunut juhla, ja yleinen osanotto osoitti, että Jörgen
Bang oli saanut ampumaseurakysymyksen kohotetuksi kansankysymykseksi
amtissa. Iltapuoleen olivat Jörgen ja Niilo Erhardt hiipineet pois
juomaseurasta, jonka muutamat janoiset henkilöt olivat toimeenpanneet,
ja molemmat ystävykset kävelivät nyt jutellen metsässä.
Niilo Erhardt parka ja Karen Kirstin parka, nyt oli tullut heidän
vuoronsa! Kaikista ponnistuksista huolimatta oli heidän puoli vuotta
sitten ollut pakko lähteä rakkaasta vanhasta kartanostaan. Niilolla oli
nyt pieni toimi karjanhoitajana muutamalla viinapolttimon omistajilla
kaupungissa, ja Karen Kirstinä rupesi muotikauppiaaksi. Huutokaupan
edellinen aika oli heille kovin katkera, ja katkera oli matka isosta
talosta niihin kahteen pieneen huoneeseen, jotka he olivat vuokranneet
Stengadella; mutta ei valitustakaan kuulunut näiden kahden — hyvässä
merkityksessä — ylpeän rahvaanihmisen suusta.
Jörgen koetti ilostuttaa ystäväänsä, joka äänetönnä kulki hänen
vieressään. "Sinä et tiedä, Niilo Erhardt, mitä olet ollut minulle."
"Niin niin, onhan hyvä, että me ihmiset voimme olla jotain toisillemme;
on niitä muutoin monta muutakin, joille sinä olet kiitollisuuden
velassa."