"Hän kirjoitti minulle aamulla pyytäen saada sen valokuvan; muuta minä
en ole voinut sanoa..." sanat tarttuivat kurkkuun.
"Pikku Amalie!" kuului taaskin kuin katumuksen kuiskaus. Ja hän katsoi
vaimoonsa voimatta mitään sanoa. "Minähän en ole sinun arvoisesi", sai
hän vihdoin sanotuksi ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Tuhat kertaa sinä olet minun arvoiseni, Jörgen, tuhat kertaa."
"Tässä olen vaan käynyt omissa mietteissäni enkä ole koskaan oikein
ajatellut, mitä sinä olet kärsinyt; olethan sinä taistellut samaa
taistelua kuin minäkin ja kuitenkin ollut — — niin hyvä."
"Minä olen pitänyt sinusta niin paljon."
Voiton onni paisutti hänen rintaansa, ilon itku poltti hänen
kurkkuaan; mutta hän pakoitti itkun takaisin, hän tunsi, että
tässä oli varovaisesti meneteltävä, että tässä oli jotain uutta
versomassa, elpyvää elämää, jota ei saanut kosketella liian korkeilla
kiitollisuuden tunteilla.
Tietämättä itse mitä teki, hän vaipui polvilleen, ja molemmin käsin
puristaen miehensä käsivartta katsoi hän häneen kyyneleisissä silmissä
sydämensä koko nöyrä kiitollisuus.