"Niin, kyllä se oli hän, joka sai meidät muut tukemaan sinua."
"Ja hän auttaa minua vieläkin", jatkoi Jörgen miettivästi.
"Niin", huoahti Niilo Erhardt, "meillä kaikilla on koetusaikamme, ja
silloin on hyvä, että on joku, joka auttaa — minulla on yksi siellä
kotona."
Useita tuntia he kävelivät jutellen valoisassa kesäyössä. Kulkiessaan
he joutuivat metsän toisella puolen oleville maaseurakunnan
niittymaille ja etäällä näkyi talo.
Niilo Erhardt seisattui. "Ei mennä edemmä enää, lähdetään jo kotiin
vaimojemme luo."
Jörgen puristi päätänsä. "Niin, mennään kotiin; mutta minä tahdon ensin
olla yksin hetken aikaa ja muistella tätä päivää."
"Ei laisinkaan, tulehan nyt vain!"
"Mielessäni liikkuu niin paljon; minun tarvitsee hiukan rauhoittua."
Niilo läksi. Jörgen seisoi hetkisen katsoen hänen jälkeensä. Kuinka
hän oli muuttunut ja hänkin siellä kotona. Niin paljon kuin he
kokivatkin antaa jonkinlaista hyvinvoinnin leimaa köyhyydelleen ja
näyttää maailmalle, ettei vastoinkäyminen ollut masentanut heidän
itseluottamustansa ja tarmoansa, niin tarkka silmä kumminkin voi
nähdä äänettömän, kalvavan surun heidän rinnoissaan. Tuolla hän nyt
kulki pitkin lahden rantaa, pian hän istuisi nuoren vaimonsa vuoteen
laidalla: "Nukutko sinä?" — "En; minä en voi." — Sitten hän äänetönnä
ottaisi hänen kätensä. — Jörgen tunsi, että hänellä usein olisi asiaa
siihen kotiin.
Hän meni vanhalle hautausmaalle, jossa hän ei ollut käynyt pitkään
aikaan.
Aina, kun hän astui siitä portista sisään, oli hänestä kuin astuisi hän
satumaailman lumottuun tarhaan. Kuu valoi valoaan pitkinä, sinertävinä
juomuina kukkaisella nurmelle puiden alla, laventeli ja Pietaryrtti
kaunistivat yksissä tuumin kaatuneita ristiä, muuan ruusu, poskellaan
kimmeltävä kyynel, nojasi punaisensinertävään verenpisaraan.
Hän katsoi raunioille. Tuo kummallinen hiljaisuus, tuo unelmoiva,
yöllinen loiste vanhoilla muurinjätteillä.
Taaskin hän joutui ajattelemaan sitä omituisuutta, että nämä kivet
vuosisata vuosisadaltaan olivat nähneet sukupolvien tulevan ja menevän,
että ne säilyttivät muistoja vihkivedestä ja syntisten kyyneleistä,
hääilosta ja hautajais-surusta. Nyt ne siinä kuiskailivat muistojaan
yölle, sukupolvet ovat mullaksi muuttuneet, heidän surunsa ja ilonsa
ovat haihtuneet, heidän taistelunsa unohtuneet — —
Mutta maailmassa on vielä taistelua.
Hän istuutui muutamalle muurikivelle ja vaipui ajatuksiin. Niin
monesta salaperäisestä tapauksesta oli hänen nuoruutensa romaani
rakennettu. Mutta hän tunsi nyt enemmän kuin koskaan, nyt, kun
hänelle oli koittanut rauhallisemmat ajat, että hänellä itsessään oli
suuri, siunattu lohdutus: se tietoisuus, että hän oli säilyttänyt
itselöllisyytensä sisimmän ja paraimman osan menetellessään sydämensä
korkeimman lain mukaisesti.
Kuinkahan _hänen_ laitansa nyt oli? Hän kaiketi ei koskaan enää häntä
kohtaisi, nyt kun hänen äitinsäkin oli poissa.
Kaksi kirkasta silmää oli hänen edessään ja katsoivat häntä silmiin.
Oli ilta — tuolla ruusun luona — — "Niin monet kädet laskevat irti
toisensa."
Syvä huokaus nousi hänen rinnastaan. Niin monen monta toivetta oli
häneen haudattu siitä ajasta, hänen rakkautensa oli luhistunut kokoon,
hänen unelmansa muuttuneet kuiskaaviksi muistoiksi. Mutta yhtä varmasti
kuin hän tunsi, että hänen rakkaudessaan oli ollut jotain pyhää,
yhtä varmasti hän tunsi, että se oli ollut ja tulisi olemaan hänelle
siunaukseksi.
Hän nousi ja katsoi ilmaan. Mitä — oliko jo aamu!
Niityt peitti keveä, vaalea usvaharso, joka hitaasti lipui
lahdelle, metsästä kuului jokunen vieno liverrys, joka pani hänen
mielikuvituksensa toimimaan. Hän kuvaili kuinka luonnon elämä havahtui:
puut hengähtivät pitkään ja alkoivat liikkua, miljoonittain pieniä
hengettäriä leijaili ulos niiden suojasta, kohottivat varovasti
kukkasten päitä, pudistivat kastepisarat hienoista kuvuista, hivelivät
hennoin, pehmein kätösin lintusten selkiä: Aamu on.
Salaisten luonnonvoimien toiminnan salaperäisyys, hiljaisuus, vaalean
usvan liikehtiminen — kaikki se, joka yhteensä muodostaa tunnelman, sai
hänet valtoihinsa ja pakotti hänen ajattelemaan tämän kokonaisuuden
sielua.
Äkkiä hän ajatuksissaan ikäänkuin syleili kaikkia niitä lukemattomia
ihmislapsia, jotka nyt heräsivät uuden päivän työhön ja taisteluun.
Jokaisella on omansa, kohtalo liittyy kohtaloon, toisen elämä yhdistyy
toiseen, sama kohtalo yhtäältä masentaa toisaalta, kohottaa, ja
kaikkein näiden monimutkaisten elämänolojen ohessa, näiden, epäilyksen
ja uskon ja onnen kärsimisen miljoonien vaikuttimien ohella vaikuttaa
maailman suuri sielu salaperäisessä hiljaisuudessa.
Hän kulki kotiin lahden rantaa pitkin. Tuolloin tällöin kimmelsi hänen
silmäänsä punaisen sinervä vivahdus kosteasta ratamosta, yksinäinen
suosirriäinen juoksi pitkin vedenreunaa tuontuostaankin kylvettäen
pientä, kirjavaa rintaansa aamuvilppaassa vedessä.
Pari työmiestä, jotka olivat matkalla tiiliruukille metsän takana,
tervehtivät ystävällisesti lakkejaan heilauttaen. Tuo pieni tervehdys —
kuinka se häntä ilostutti! Hän kuuli lintusten laulua, iloisia huutoja
muutamasta veneestä ulkona lahdella, etäistä kärrynpyörien räminää —
elämän läpimurtautuva voima tunki joka puolelta esiin uuden päivän
ohella.
Hän katsoi St. Paulin tornin huippuun — oikein, siellä hohti jo pieni
punainen täplä kultapallossa. Pian olisi aurinko niin korkealla, että
se ylti kurkistamaan sisälle ikkunoista huoneisiin. Jonkinlaisella
säälivällä ikävällä hän lähetti vaimolleen lempeän hyvänhuomenen.
Saapuessaan asunnolleen ja nähdessään kirjainselkäin kultakirjainten
hohtavan suurten peililasi-ikkunoiden takaa oli kuin olisi hänen
mieltänsä valoisa valonsäde ja hänen elämäntyötänsä kannattanut rohkea
tunnelma.
Portilla hän kääntyi ja hengähti. Oli kuin hän äkkiä olisi saanut
selvitetyksi olentonsa pimeydestä kaikki, mikä hänessä vielä oli
nuorta, ja hän kokosi sen Jumalan suurta, punottavaa taivasta kohden
kohentuvaksi lupaukseksi.
Sitten hän meni nuoren vaimonsa luo ja istuutui hänen vuoteensa
reunalle: "Anna kätesi tänne, pikku Amalie!"