Hän luki kirjeen vielä uudestaan, istuutui ja painoi kädellä kuumaa
otsaansa. "Toimelias elämä", sanoi hän itseksensä katsoen hänen
tulevaisuuteensa.
Sitten hän taas nousi, otti jälleen hänen kuvansa ja nosti sen valoon.
Viimeiset jäähyväiset olivat niin sanomattoman vaikeat. Käsi puristi
vavisten kuvaa, käsivarsi puristausi ruumiiseen kiinni, sydän tykytti
ja kirveli, silmä tuijotti virtaavien sadekaariusvain läpi, ja — —
siinä luhistuivat hänen suuren elämänunelmansa viimeiset jätteet, ei
rajusti ja väkivaltaisesti, ei, vain hiljaa, pitkine, vaikeroivine
jälkisointuineen.
Sitten hän meni pimeään arkitupaan ja pisti kuvan Amalien
ompelurasiaan, asettui sitten ikkunan ääreen ja katseli tähtikirkasta
talvitaivasta.
Siellä ylhäällä ne niin rauhallisesti tuikkivat, nuo lukemattomat
kaukaiset maailmat, niin huolettomina, niin iloisina suuressa
rauhassansa. Ja täällä alhaalla, tässä pienessä maailmassa monine
kuolleina kukkasineen ja kuolleine toiveineen, täällä tuikkii niin
monta silmää, jotka palavasti rukoilevat hiukankaan rauhaa.
"Ylös, vartija, kello on yksi lyönyt", kuului alhaalta kadulta, ja
ne tutut, isojen jalkojen kumeat askeleet kuuluivat hänen korviinsa,
kasvaen voimakkuudessa kuin yltyvä äänijakso.
Oo—oi, mitä se olikaan kaikki tuo, joka kuohui hänessä, tuo tuskallinen
ounenkaipuu, joka ei ottanut kuollakseen, nuo ihanat unelmat
huiluarioineen, kastekimmellyksineen ja kuutamoisine metsineen!
Hän laski kätensä ikkunanpielelle, painoi päänsä niitä vasten ja
puhkesi itkuun, lämpimään, vienoon, sydämen lähteistä vuotavaan itkuun,
jossa kummallisessa sekoituksessa virtaili epäilystä ja uskoa, onnea ja
intohimoa.
Amalie tuli kynttilä kädessä ja kääriytyneenä saaliin, joka kuitenkin
vain puoleksi peitti hänen yöpukunsa. Hiljaa hän asetti kynttilän
ompelupöydälle, hiljaa hän hetkisen seisoi siinä vavisten, hiljaa hän
laski kätensä Jörgenin käsivarrelle; hän ei liikahtanut.
Kun hän huomasi valokuvan, joka pisti esiin rasiasta, otti hän sen
esiin ja piti kynttilän valossa, teki ihmettelyä ilmaisevan liikkeen,
mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuli kasvoihin liikutetun ilon
ilme, hän pisti kuvan takaisin rasiaan ja väänsi lukkoon.
"Jörgen!" virkkoi hän sitten uudestaan laskien kätensä hänen
käsivarrelleen. "Nyt minä kyllä lähetän valokuvan ja kirjoitan niin
sydämellisesti ja kauniisti ja pyydän häneltä anteeksi sen viimeisen...
sen siellä luostarissa; minä en voinut sitä ennen tehdä."