Juhlallisesti soivat St. Paulin kirkonkellot jouluaamuna. Ne soinnut
muistuttivat Jörgenille hänen lapsuuttansa, Jumalan rakkautta, Jumalan
kuritusta.
Päällystakki yllään, hattu päässä ja virsikirja kädessä astui Amalie
arkitupaan.
"Nythän on aivan liian aikaista vielä", virkkoi Jörgen.
"Lupasin vanhemmilleni tulla _sitä_ tietä ja ottaa _heidät_ mukaan."
"Mene sinä sitten edeltäpäin."
Tuskin oli hänen pienen soman olentonsa tuoksu hälvennyt huoneesta, kun
Lydia Hahn kiireesti avasi oven.
"Minä näin vaimonne menevän... oo, minä olen niin hengästynyt, saanko
istahtaa hetkeksi?" Hän pyöräytti nojatuolin ympäri ja heittäytyi
siihen. "Istukaa tuohon... joutukaa... minä lähden laivassa."
Hänen povensa kohoili ja laskeutui päällystakin alla, raitis ja
herttainen hän oli säteilevinä tummansinisine silmineen ja sysimustat
kutrit ohimoilla.
"Minä puhuin hänen kanssaan eilen puistossa — toista tuntia varmaankin."
"Vaimoniko kanssa?"
Rouva teki harmistuneen liikkeen. "Onko teille koko maailmassa olemassa
muuta kuin yksi ainoa 'hän'... istuutukaa, ihminen!"
Niin, — — elköön rouva pahastuko, mutta hän oli luvannut vaimolleen
tulla kirkkoon hänen kanssaan.
"No niin!" rouva hyppäsi ylös. "Menkää te kirkkoon, hyvästi!"
"Mitä se sitten oli?"
"Minä sanon teille, että te olette puupölkky, ellette nyt käy käsiksi,
nyt juuri, kun onni vilkuttaa nenänne edessä."
"Puhuitteko hänen kanssaan..."
"Sadoista asioista niin — tietysti sadoista asioista; kun tahtoo puhua
_yhdestä_ asiasta, niin alkaa aina kierrätellen, ymmärrättekö?"
Hän kysyi, mitä hän sitten oli sanonut.
"Mitäkö hän sanoi? Luuletteko, että hän sanoisi minulle suoraan vasten
silmiä: 'Minä olen kanssanne yhtä mieltä, tervehtikää häntä, että minä
olen valmis.' Sellaista ei sanota; mutta kun hän itse tulee, hän, se
oikea, hän, jolla on silmiinsä kokoontuneina kaikki taivaan ja maan
voimat, niin heittäytyy hänen syliinsä ja antaa kaikkein lakein ja
alttarikirjain viisi."
"Luuletteko todellakin..."
"Ettekö tiedä, että nainen heittäytyy vaikka syvyyteen sen kanssa, jota
hän rakastaa?"
Vavisten koko ruumiistaan otti Jörgen hattunsa, joka oli pöydällä.
"Menkää te vain kirkkoon, hyvästi!"
"Te ette aavista kuinka tuskallista elämäni on."
"Ellette te tunne rakkauden rohkeutta ja rakkauden mistään
piittaamattomuutta, niin te ette _laisinkaan_ rakasta, te _ette_
rakasta."
Vähän hyödyttäisi puhua rouva Hahnille siitä pyhästä karista hänen
sydämessään, johon hänen rakkautensa oli menemäisillään haaksirikkoon,
hän ei voisi ymmärtää häntä. Hänen ei auttanut muuta, kuin sanoa, että
Amalie se muka yksin hänet sitoi.
"Yhden ihmisen koko elämänonni on kysymyksessä."
"Niin antakaa sen huilata! Menkää naimisiin Marie Römerin kanssa ja
kaksi ihmistä tulee onnelliseksi ja yksi — niin, mitäpä me tiedämme,
ehkäpä hän tulee onnelliseksi jonkun toisen kanssa; jos te pysytte
kiinni vaimossanne, niin huilaa kolme ihmiselämää — siinä teillä on se
laskuesimerkki!"
Hänestä tuntui halpamaiselta seisoa siinä valhetellen
uskollisuudentunteista, joita hän ei omannut; sillä ei se ollut Amalie,
joka sitoi hänet, ei ensi sijassa ainakaan.
"Rouva Hahn me tulemme aina ja yhä uudestaan takaisin siihen, että me
elämme kahdessa eri maailmassa."
"Siinä se juuri solmu onkin! Teillä on kaksi elämää, minulla vain yksi.
Ja kun on kaksi elämää, niin on varaa heittää toinen pois; mutta kun on
vain yksi, niin sen elää."
"Jos minäkin voisin elää elämän!"
"Minä sanon teille, että ottakaa hänen myönnytyksensä nyt, kun hän
sydämessään säälii teitä, ja tuli palaa täyttä voimaa; torstaina hän
lähtee, ja nummen ilma viilistää."
Jörgen seisoi kulmat rypistettyinä ja katse lattiaan kiintyneenä.
"Mitä teidän vaimoonne tulee, niin otan _minä_ hänet omalletunnolleni",
jatkoi rouva Hahn. "Hän on hyväluontoinen, lempeä pikku nainen — minä
puhuttelen häntä, minä todistan sen hänelle, niin hellästi, niin
osanottavasti, ja hän on lopulta sanova: 'Jumalan nimessä siis!'"
"Sen minä kyllä uskon hänen sanovan."
"No, toimikaa sitten, mies — toimikaa, _toimikaa_!"
Kalpeana ja hermostuneena asteli Jörgen ympäri huonetta asettaen tuolit
paikoilleen. Sitten hän pyyhkäsi otsaansa ja jäi miettimään.
"Mistä syystä te, rouva Hahn, niin innokkaasti näihin suhteisiin
sekaannutte?"
"Ettekö voi käsittää, että omatuntoni vaatii minua? Minun _täytyy_
auttaa teitä. Minä olen syntynyt saattamaan niitä yhteen, jotka
yhteen kuuluvat, ja minä tahdon tehdä teidät onnelliseksi, suurin ilo
elämässäni on auttaa nuoria eteenpäin; heidän onnensa lämmittää minun
omaa kotia... oo, kaikkihan me janoomme, _janoomme_ onnea, jokin meissä
huutaa onnea, rakkautta, nautintoa sen lyhyen kesän kuluessa, minkä
lyhyt, köyhä elämämme meille suo." Hän tarttui Jörgenin käsiin ja
katsoi häneen kyynelten takaa säteilevin silmin: "Te hyvä, suuri lapsi,
teidän ja Marie Römerin pitää olla onnelliset, _onnelliset_! Hyvästi!"
Ja hän pyyhkäsi ulos ovesta.
Hänen tulisen luonteensa säteily katseessa ja kasvojen ilmeessä
valloitti Jörgenin voimalla, joka tulistutti hänen oman olentonsa ja
pani hänen uskonsa ja mielipiteensä pyörteinä kiehumaan.
Oli kuin tuntisi hän tyrkkäyksiä kahtaalta, kahden voiman pakottamista.
Toinen kehotti: "Mene oikeaan — _siellä_ on Jumalan huone ja taivaan
portti, siellä on _onni_!" Toinen taas: "Mene toki vasempaan, mies —
_siellä_ on luvattu puutarha, siellä on onni!" Ei koskaan hän ollut
tuntenut niinkuin tänä päivänä, mitä oli seisoa tienhaarassa, jossa
kaksi elämänkatsantokantaa tuli vastakkain.
Ja hänen astellessaan siinä lattiaa ylös ja alas, näkyjen vivahteitta
kuvasarja silmissänsä, valtasi hänen rakkautensa hänet ennen
aavistamattomalla voimalla. Oi Marie! Eihän hän voinut kestää elämää
ilman häntä! Hänen rakkautensahan oli yhteydessä parhaimman kanssa
hänen olennossansa, hänen miehuutensa kaihon, hänen kauneuden ja
onnenkaipuunsa kanssa, se oli sekoittunut hänen vereensä ja oli häntä
kannattavana voimana.
Ja hänen rakkautensa vaati ja houkutteli, mielisteli häntä, kietoutui
hänen ajatuksiinsa, kerjäsi ja kujeili lupauksilla tuhatkertaisesta
korvauksesta kaikesta, mitä hän nyt saisi kärsiä, jos hän vain
taipuisi katkaisemaan kaikki siteet ja sokeasti heittäytyisi lumottuun
puutarhaan...
Syntisen tuska povessaan hän ohjasi askeleensa kirkkoon. Viimeisestä
kulmasta kääntyessään hän huomasi Marien, joka myöskin oli matkalla
kirkkoon. Samassa sydämen täytti kapinallinen halu uhmailla Jumalan ja
ihmisten takia, rientää hänen luokseen, ottaa hänet syliinsä ja viedä
hänet pois ikuisena omaisuutenansa.
Ihmisiä tulvaili joka taholta; mutta hän tajusi ainoastaan Marien
läsnäolon.
Hän istui kirkossa Amalien vieressä ja muisteli kaikkia hautajaispäivän
tapahtumia. Laulu soi joulutunnelman koko iloisella voimalla, puhe
saarnatuolista virtasi juhlallisesti ihmisten yli. Hän kuuli sanan
"Maaria" ja puhtainta, mitä maailmassa löytyi, kuvastui elävästi hänen
sielunsa silmiin.
"Iloinen joulu, ihana joulu!" soi äkkiä hiljaisena kaikuna hänen
sielunsa syvimmässä, ja hänen mielessään alkoi vilistä muistojen
paljous, muistoja siitä ajasta, jolloin nuo sävelet soivat hänen
lapsuutensa kodissa ja vanhassa pappilassa. Ne toivat mukanaan jotain
pyhää, elämänsovintoa ja puhdasta iloa, ja hän tunsi että hän koko
elämänsä ajan tuntisi sukunsa elämää suurena voimana itsessänsä,
ja hän huomasi, että tämän elämän tuhannet hienot hopealangat mitä
ihmeellisimmin olivat kutoutuneet hänen kirkon kunnioittamiseensa,
hänen vakavaan Jumalantuntoonsa.
Hän suoristausi ja katsoi vaarinsa kuvaa. Oli kuin nuo tyynet
silmät tummien, tuuheiden kulmien alta olisivat katsoneet häneen
koko sukumahtavuudellaan ja kristityn voimalla. Ja hän kuuli sanoja
alttarikirjasta ja katkismuksesta, koko hänen oma syvä uskonnollinen
tuntonsa nousi häntä vastaan: "Elä tee sitä, elä tee sitä!"
Mutta — tuolla vastapäätä istui Marie, niin kauniina ja puhtaana ja
hyvänä rakkaudessansa.
Joka hetki hän käänsi päänsä syrjään ja katsoi häneen, ja joka kerran
hän kohtasi hänen polttavan katseensa. Kumpaisenkaan mieleen ei
juolahtanut, että ihmisten huomio voisi kiintyä heihin. Siinä oli
kaksi ihmissydäntä — erotettuna kaikesta yhteydestä kaikkien muiden
ihmissydämen kanssa — jotka rakkautensa hurmauksessa antautuivat
toisillensa. Jörgen luki hänen katseestansa huudon: "_Minä olen valmis,
ota minut ja pidä minut kiinni, vaikkakin koko maailman kärsiminen
polttaisi meitä_!"
Mutta juuri tämä rajaton antautuminen täytti Jörgenin samassa
jonkinlaisella pyhällä pelvolla, ja hänet valtasi painostava tunne,
että he molemmat istuivat tässä kapinallisina Herran seurakunnassa,
vaipuneina kiellettyihin unelmiin, Jesuksen nimen soidessa heidän
korvissaan.
Kuumeentapainen vavistus Amalien käsivarressa, joka kosketti hänen
omaansa, sai hänet kääntymään − Amalie oli kelmeä kuin ruumis.
Jörgen itsekin tunsi kasvojensa kalpenevan. Tällä hetkellä hän sai
voimaa tuntea vaimonsa rakkautta.
Ja sitten tuli viimeinen, ratkaiseva taistelu hänen rinnassaan. Oliko
Jumalan sallimusta, että se taisteltaisiin täällä kirkossa? Hän
katsoi alttarille; muistellessaan sitä lupausta, jonka hän siellä
oli antanut vaimollensa, Kaanaan häiden suuren mestarin katsellessa
häneen alttaritaulun maalauksesta, ajatellessaan kaikkia niitä tuhansia
ja taas tuhansia taistelevia kristityitä, jotka ottavat himonsa ja
halunsa vangiksi uskon kuuliaisuuden alle, Herran pelko hänen omassa
sielussaan, sen rauhan kaipuu, joka vilvoittaa rinnan poltteen,
sielun huuto sen suurimman onnen perään, joka on sen viimeisen oven
takana, joka sulkeutuu tämän maisen elämän jälkeen — kaikki tämä,
kaikki se käsittämätön, yliluonnollinen elämä, joka yhtäkkiä humisee
ilmassa ja pullistaa sydämen suonet, kaikki tämä se tällä hetkellä
kokoontui yhteen ja muodosti sen _suuren voiman_. Ja tämä voima se
voitti. Hänessä tapahtui kuin murros, kuin olisi hän joutunut ennen
aavistamattoman pyhän lumousvoiman valtaan, niin että hän tunsi
itsessänsä Jumalan hengen voimaa, joka teki hänen rakkautensa polttavan
himon voimattomaksi.
Niin hän taivutti päänsä, puristi kätensä yhteen ja ummisti silmänsä:
"Herra, minun Jumalani, minä lasken pääni sinun rinnallesi ja taivun!"
Hän tunsi kuinka vaimonsa vapisi.
"Tule, Amalie, lähdetään!"
Tuskin he pääsivät asehuoneeseen, kun hän tunsi kahden käsivarren
kietoutuvan kaulaansa ja nyyhkyttävän rinnan painautuvan hänen
rintaansa vasten.
"No no, Amalie!"
Koko sillä rakkauden intohimolla, joka ei mitään kuule eikä mitään näe,
koko rajattoman rakkauden yksinvaltiashalulla hän piti häntä kiinni
ja puristi itseensä voimalla, kuin tahtoisi hän hänet siinä pitää
ikuisesti.
"Amalie, Amalie, laske irti nyt! Kaikki on tuleva hyväksi!"
Mutta hänen oli mahdoton saada hänet irroitetuksi itsestänsä.
"Amalie, laske nyt, laske!"
Rouva Konge ja Martta, joita oli huolestuttanut Amalien vääntyneet
kasvot tämän kulkiessa kirkonkäytävää alas, tulivat ulos heidän
luokseen ja pelästyivät nähdessään Jörgenin seisovan siinä koettaen
irroittaa vaimonsa käsivarsia kaulastansa.
"Amalie!" torui hän hiljaa. "Minähän sanon, että kaikki on tuleva
hyväksi... Amalie, etkö ymmärrä ettemme voi seisoa tässä..."
"Etkö kuule!" virkkoi rouva Konge vetäen häntä puoleensa. "Laske nyt
irti, lapsi... Martta, avaa hänen kätensä!"