"Saattaa antaa henkensä juostessaan palavaan taloon pelastamaan toista;
mutta sen voi myöskin antaa uhrautumisella, kärsivällisyydellä ja sillä
rohkeudella, joka mukautuu kärsimiseen Herran tähden."
Jörgeniltä puuttui taas vastausta.
"Te kestätte sen kyllä, rakas ystävä; teillä on tervettä verta
ruumiissa. Ja sielussanne teillä on jotain, joka tekee teidät
voimakkaaksi — äitinne usko. Ja se on hyvä", hän jatkoi; "meidän
aikanamme tarvitaan voimakkaita miehiä."
Jörgen katsoi taas kysyvästi häneen. Mitä hän tarkoitti?
Sitten rovasti nousi ja seisoi hetken aikaa katsellen sohvan
yläpuolella riippuvaa rouva Hahnin kuvaa. Ojentaessaan kätensä
hyvästiksi nuorelle miehelle, seisoi hän hetken aikaa miettien, sulki
hänet sitten äkkiä syliinsä ja painoi lujasti rintaansa vasten: "Me
kaksi, me ikävöimme ja kaipaamme" — sitten hän otti hattunsa ja meni
jäähyväisiä sanomatta ulos ovesta.
Käsi otsalla nojasi Jörgen seinään. Oi, eikö hänellä ollut kylliksi
entuudestaan? Mikseivät ne voineet antaa hänen olla rauhassa, kaikki
nuo siunatut auttajat.
Hänen katkeruutensa ei kuitenkaan kohdistunut rovastiin, ei, vaan
häneen siellä nummella, siihen hyväätarkoittavaan pappiin arkoine
ominetuntoineen. Kuinka kurjasti tehty, että pastori Larsen puki
luulevaisuutensa tuohon kristillisen rakkauden ja tunnollisuuden
helposti läpinäkyvään valepukuun!
Hän heittäysi tuolille: "Oi, miksi, miksi minua niin kovasti
koetellaan!"
Ikäänkuin uudestaan soi äkkiä hänen korvissaan: "Me kaksi me ikävöimme
ja kaipaamme —" ja muistellessaan kuinka vakavana rovasti oli seissyt
tuijottaen hänen äitinsä kuvaa, välähti hänen sekaviin ajatuksiinsa
suuri, värähtelevä ajatus, joka äkkiä valaisi salaisuuden, josta
hänellä siihen asti ei ollut pienintäkään aavistusta.
Hän astui hitaasti ja kasvoissaan jännitetty ilme sohvan luo, asettui
kuvan eteen, tuijotti siihen ja risti kätensä:
"Herra, minun Jumalani, nyt minä ymmärrän — —"
Ja hän unohti hetkeksi omat suhteensa nähden vain näiden kahden
ihmisen elämän, kuinka nämä ihmiset olivat taistelleet nuoruudessaan
ja sen jälkeenkin, kuinka heidän rakkautensa oli otellut heidän
jumalantuntonsa kanssa — —
Ja hänen mielensä vaipui ihmettelemään ja ihailemaan sitä alistumisen
ylevyyttä, joka henki näiden molempien ihmisten elämästä.