"Siitä äitinnekin usein puhui, mutta hän _pysyi_ niillä."
Jörgen vilkasi häneen pienen tutkivan katseen. "Äidillä oli niin vähä
onnea elämässään", hän sitten vastasi.
Rovasti seisoi hetken aikaa mietteissään. "Niin − hän kuoli onnellisena
naisena."
"Rovasti ei varmaankaan kuullut, mitä minä sanoin, sanoin että äidillä
oli niin vähä onnea elämässään."
Taaskin istui rovasti hetken aikaa mietteissään. "Minä tulin
ajatelleeksi muutamaa raamatun sanaa, joka niin merkillisesti sopii
hänelle: 'Voima ja kauneus on hänen pukunsa, viimeisinä päivinä hän on
hymyilevä'."
Jörgen nojasi kyynäspäätään tuolin selkämään ja painoi nenäliinaa
silmiään vasten.
"Jörgen!" koetti Amalie lohdutella, "nythän hänen on hyvä olla."
Taaskin hetken äänettömyys.
"Teilläkin on ollut vaikea viime aikoina, pikku rouva, eikö niin?"
Syvä, punottava hämmennys kuvastui hänen kasvoissansa. "Se sairaushan
antoi niin paljon ajattelemista." Hän laski kätensä miehensä olalle.
"Mutta nyt saamme toivoa pahimman taistelun päättyneen", jatkoi
rovasti, joka yhä istui miettien ja vastasi kuin omiin ajatuksiinsa.
"Tässähän Jumalan tie on aivan selvä."
Nuori aviomies ponnahti ylös ja alkoi astella lattiaa ylös ja alas.
"Jörgen!" pyyteli Amalie.
"Herra rovasti", puhkesi hän puhumaan, "sanokaa suoraan, että te olette
tullut sovintoa hieromaan, eikö niin?"
Rovasti istui kauan kasvot kattoon käännettyinä kuin odottaisi hän
ajatuksia ylhäältä.
Hienotunteisuudella, jota Jörgen ei olisi Amalielta odottanut, vetäytyi
nuori vaimo ovea kohti, tuskallisesti katsoen toisesta toiseen, ja
hävisi vihdoin äänettömästi ovesta.
"Minä olen tullut tekemään teitä onnelliseksi", sanoi vihdoin rovasti
kääntäen kasvonsa Jörgeniin. "Jospa sitä voisin!" jatkoi hän sitten.
"Kaikessa tapauksessa tahtoisin estää vastakkaisuuden tapahtumasta",
jatkoi rovasti. "Istuutukaa, Bang!" Tavallisella verkkaisuudellaan hän
otti kirjeen povitaskustaan, kieritti sen auki, piti käsivarren päässä
itsestään, luki muutamia riviä, mutta laski sen sitten ikkunalaudalle
sen enempää sanomatta sillä kertaa.
Huoahdettuaan, joka tuntui sanovan niin paljon kuin "Olkoon niin" —
alkoi hän:
"Minä tiedän salaisuutenne. Minä olen sen kuullut kahdelta naiselta —
toinen on nyt poissa."
Nuori mies tuijotti jännitettynä häneen.
"Tunnetteko Kristuksen sanoja Mattheuksen evankeliumissa: 'Mies
pitäytyköön vaimoonsa'?"
Toinen vaikeni, sormet hypistelivät kellonvitjoja.
"Ja joka eroo vaimostansa..."
"Minä tiedän sen hyvin, herra rovasti."
Taaskin pappi vaikeni.
"Edempänä seisoo: 'Tätä sanaa eivät kaikki ymmärrä.' Ymmärrättekö te,
Bang?"
"En!" kuului rehellinen vastaus.
"En minäkään."
Kummasteleva vaikeneminen kuvastui Jörgenin kasvoissa.
Mutta rovastin suun ympärille ilmestyi omituinen hymy: "Mutta niin
siinä seisoo."
Sitten hän ummisti silmänsä, kuin ajatellakseen mitä sanottavaa vielä
olisi.
"Minulle on uskottu salaisuus", alkoi hän sitten taas, ikäänkuin ei
ennen olisikaan ollut puhetta salaisuuksista. "Tunnetteko pastori
Larsenin Ödumissa?"
"Olen nähnyt hänen jonkun kerran."
"Hän on parhaimman ystäväni poika; olen tuntenut hänet kasvavasta
pojasta asti." Rovasti kääntyi ikkunaan päin ja otti kirjeen, piti sitä
taas matkan päässä itsestään ja löysi sanat: "Neiti Römer..."
"Alussa puhutaan aivan yksityisistä asioista", hän sanoi. "Tahdotteko
alkaa tuosta: 'Neiti Römer on...'" Mutta nuori mies alkoi useita riviä
ylempää:
"... toivon Jumalan avulla pääseväni sen raskaan pettymyksen yli. Mutta
minä en saa rauhaa, ennenkun olen asettanut olosuhteet teidän
silmäinne eteen sellaisina kuin _minä_ ne näen, niin voitte te, jos
tahdotte, tarttua asiaan — _minä_ en voi, niinkuin hyvin ymmärrätte
edellisestä.
"Neiti Römer on kuin ne syvät vedet, joista ei pohjaa löydä; mutta
minä olen nähnyt niin paljon elämässä, ja tiedän sitäpaitsi äidiltäni
hänen uskotultansa, että hänen sielunsa syvyydessä vaikuttavat
valtavat voimat, ja minä pelkään, että hänen rakkautensa intohimo
ajattelemattomalla hetkellä voisi joutua niin väkevään pyörteeseen,
että hän myöntyy; mutta minä pelkään myös, että hän, joka on Kristuksen
sanan ja Hengen syvästi liikuttama nainen, jälkeenpäin joutuu
sieluntaisteluihin, jotka tuottaisivat hänelle kärsimistä onnen sijaan."
Jörgenin käsi vapisi, jotta kirje liikkui siinä kuin viuhka.
"Kiitos!" Omituisella pidätetyllä hymyllä hän ojensi kirjeen rovastille
takaisin. "Minä ymmärrän kyllä, mitä kaiken tämä _hyvänsuovan_ puheen
takana piilee."
"Rakas ystävä", puhui rovasti rauhallisesti. "Minä tiedän Marie Römerin
olevan kaupungissa, minä tiedän myöskin, että te salaisesti olette
kohdannut häntä — pappi saa näet tietää niin paljon."
"Minulla ei ollut aavistustakaan, että neiti Römer oli täällä, kun
menin alas hänen äitinsä luo."
"Saattaa olla. Naisia on leikissä mukana — kahdelta puolen. Ja nyt te
saatte kaksi miestä mukaan leikkiin, niinkuin näette. Tiedättehän että
auttavia henkiä niitä aina löytyy", jatkoi hän ja suun ympärille tuli
taas hymy.
"Niin, kyllä niitä aina on", virkkoi Jörgen ja meni pöydän luo.
"Rakas Bang", sanoi rovasti, "sydämeni on teidän puolellanne, sen
saatte uskoa — minulla itsellänikin on ollut lämmintä verta suonissani
— mutta Jumalan sana on meitä vastaan", sanoi hän uudestaan. Hänen
päänsä vaipui rinnalle. "Jumalan sana on meitä vastaan", sanoi hän
uudestaan. "Ja ainoastaan Jumalan tahdon täyttäminen vie todelliseen
onneen."
Jörgen ei mitään vastannut.
"Olen paljon ajatellut haaksirikkoanne, rakas ystävä; sillä minä olen
jo kauan tiennyt kuinka teidän laitanne oli."
Nuori mies katsoi häneen.
"Ja minä olen _tuntenut_ kanssanne. Minä ymmärrän kuinka vaikea
taistelu on. Vanhanaikaiset kristityt kestivät helpommin sellaiset
surut; olosuhteet olivat niin yksinkertaisia, katsantokannat niin
lujat, raamatun kunnioitus niin suuri."
Jörgen yhä vain katsoi häneen. Oliko hän ilmaisemaisillaan salaisuuden
omasta elämästään?
"Nyt on toisin. Kansanhenkeä kiihottavat voimakkaat unelmat
itselöllisyyden vapauttamisesta. Politiikassa, kirkossa,
työväenpiireissä, kaikkialla vaaditaan vapautusta vanhoista
elämänmuodoista. 'Ahdasmielisyyttä' kristinuskostakin tahdotaan
poistaa; Kristus ei sovellu meidän ajallemme. Niin selitetään raamattua
oman mielensä mukaan, kunnes saadaan ripustetuksi uudenaikaisempi takki
suuren opettajan hartioille, jotta häntä vielä jonkun aikaa voitaisiin
käyttää."
"Herra rovasti, minä en tiedä..."
Rovasti nosti kätensä: "Ei, ei, ei, rakas Bang, minä en tarkota
_teitä_. Tahdon vain sanoa, että ymmärrän, kuinka teidän on vaikea.
Te olette murrosajan lapsi, teidän sydämenne on jaettu kahdelle
aikakaudelle. Vanhaan aikaan kestettiin tuska ilman muuta, nyt
päästetään side, kun se rasittaa. Te _tahtoisitte_ mielellänne
_kumpaakin_, mutta — te ette voi."
Taaskin tuo kaunis, vakava pää vaipui alas.
"Te ette voi", kertoi hän taas ja vaipui uudestaan ajatuksiin.
"Tulkaa luokseni, Bang!"
Kun Jörgen seisattui hänen eteensä, tarttui rovasti hänen käteensä
ja katsoi häneen kostein silmin: "On yksi, joka on sanonut: 'Ei ole
suurempaa rakkautta, kuin että joku antaa henkensä ystäväinsä edestä.'"