Oli jouluaaton edellinen päivä, kylmä, usvainen ja talvinen iltapäivä,
muuan niitä päiviä, jolloin taivas tuntuu painavan otsaa.
Kaksi isoa kelloa soi: piu pau — piu pau... mustiinpuettuja naisia,
suruharsot pitkin selkää, univormuihin puettuja virkamiehiä, hienoja
herroja vastasilitetyissä ranskalaisissa silkkihatuissa ja tasaisia
porvareita kaikenmuotoisissa lakeissa ja melkein kaikenvärisissäkin
virtaili kirkkoa kohti. Katu oli sirotettu vihreäksi, kaikissa kodeissa
puhuttiin osanottavasti vainajasta.
Muutamassa ylimmistä penkeistä istui Jörgen Bang pää kumarruksissa ja
sielussaan tavallinen ajatusten mylläkkä. Puoli tuntia sitten hän oli
pistäynyt tänne katsomaan, oliko kaikki järjestyksessä, ja oli silloin
tavannut Marien, joka oli ollut tuomassa seppelettä. Hän tiesi hänen
vielä olevan kaupungissa, ja katse, jonka hän kadulla oli häneltä
saanut, sanoi hänen jääneen tänne hänen tähtensä. Niin sanomattoman
ihanana, niin tenhovana kuin ei koskaan ennen, oli hän tänään
puristanut hänen kättään ja katsonut häneen syvän osanottavaisuutensa
koko hellyydellä, jonka jälkeen hän kiireesti lähti kirkosta.
Sykkivin suonin hän oli seisonut katsellen hänen jälkeensä, kun hän
kulki kirkonkäytävää alaspäin, oli katsellut hänen vaalean tukkansa
kiemuroita, koko hänen olentonsa omituista, vaatimatonta suloa — ja
silloin hän äkkiä kauhistuen tunsi: yhtä kaukanahan minä vieläkin olen
— —, ja äkkiä esiin kuohahtavan aavistuksen valtaamana, että suuri
taistelu oli tulossa, taistelu taivaan ja maan suurimpien voimien
välillä ihmisrinnassa, kumartui hän ja laski päänsä ja käsivartensa
äidin arkkua vasten.
Taistelu alkoi hänessä jo ajatellessa, kuinka hänen tänään täytyi
jakautua näille _kahdelle_ naiselle — ei, _kolmelle_ naiselle, mutta
_sitä_ taistelua hän ei kauhistunut, vaan sitä, joka tapahtuisi sen
suuren alemman voiman välillä.
... Mitäs tuo olikaan? Olivatko ne laulaneet? ja mitä se rovasti nyt
puhuikaan kuorinovella? Oi, hän ei tahtonut kuunnella, hän ei voinut,
tunsihan hän sitäpaitsi entuudestaankin niin hyvin nuo kauniit sanat
kärsivällisyyden hiljaisesta kauneudesta ja kaiken sen muunkin. Sanojen
yksitoikkoinen virta, kukkien ja havuköynnösten lemu, kuorikynttelien
himmeä valo, varjot ikkunoissa, äänetön hiljaisuus, jota toisinaan
häiritsi hiljainen huokaus — kaikki tämä oli hänen tietoisuudessaan
vain taustana tuolle yhdelle ainoalle, suurelle, elävälle ajatukselle:
_Marie_.
Mutta sitten kääntyi puhe siihen pieneen keltaiseen taloon
viiniköynnöksineen, muutamia liikutettuja sanoja vaimon uskollisesta
kestävyydestä kaikissa taisteluissa, äidinrakkauden ijäti valvovasta
mielestä — ja silloin hän kumartui penkkiin ja painoi päänsä
nenäliinaan. Oi, äiti kulta! Kuinka raskasta, kuinka käsittämätöntä
oli, että hän nyt oli poissa!
Korkeana ja lämpimänä seisoi rovasti puhellen kristinuskon sukupolvien
läpi virtaavasta sävelvirrasta:
"Tässä — tällä paikalla seisoi monta vuotta sitten mies" — hän osotti
kädellään kuvaa seinällä — "mies, joka tunsi virkansa vakavuuden eikä
koskaan vilpistellyt omassa elämässään. Monet muistavat hänet vielä,
hän on vieläkin pappimme, minä itsekin olen hänen oppilaansa, ja usein
tähän astuessani, — mutta ei koskaan niin syvästi kuin tänään — minä
tunnen hänen henkensä vaikutusta ajatuksiini. Ja niinkuin hän itsekin
oli peräisin vanhasta, kristillisestä suvusta, ankara ja kuitenkin
lempeä, vaatimaton ja kuitenkin suuri, omaten voimaa kieltäytymään,
voimaa rakastamaan, niin hän Jumalan armon avulla elämänsä monien
ja kovien koetusten alla pyrki panemaan lastensa käsiin sen ainoan
tarpeellisen kultarahan. Me tiedämme kaikki, että hän tässä viimeiseen
asti piti kiinni kultarahastansa, ja tämä köyhä nainen kuoli rikkaana.
Te lapset, te rikkaat perilliset, te voitte saattaa äitinne hautaan
nauttien korkeinta lohdutusta, sitä suurta juhlailoa, että kaikki
lopulta kuitenkin kääntyi hyväksi. Ja te olette siunaava häntä ja
rukoileva hänen Jumalaansa, hänen isänsä Jumalaa, hänen esi-isäinsä
Jumalaa, ettei se taivaallinen sävel, joka siinä suvussa on soinut
vanhoista ajoista asti, ei koskaan vaikenisi teidän omien sielujenne
muukalaislaulussa, vaan että se soisi kirkkaana ja selvänä sinä
pohjasävelenä, jonka mukaan kaikki muut äänet ovat soinnutettavat."
Jörgen istui polvet yhteenpuristettuina ja vapisi sisällisesti.
"Dagen goor med raska Fjed",
kajahti sitten läpi kirkon. Jörgenin toivomuksen mukaan laulettiin
tämä laulu, hän tahtoi että se soisi hänen vaarinsa kirkon läpi,
hänen äitinsä arkun yli. Ja kuullessaan nämä sanat, elpyi hänessä
jonkummoinen miehevä sukulaisuudentunne, vilpitön pojantunne, joka
kääntyi kaikkia hänen takanaan istuvia ihmisiä kohtaan vastauksena
niihin ajatuksiin, joita he arvatenkin olivat ajatelleet.
Pin pan — pin pan...
Nähdessään tämän ihmisjoukon, vakavissa kasvoissaan vilpittömän
osanottavaisuuden ilme, tuntui Jörgenistä kuin saisi hän hyvitystä
kaikesta nöyryytyksestä, jota hän oli kärsinyt isänsä takia, ja hänen
sielunsa syleili heitä kaikkia ja antoi heille laitoksensa.
Lauluseura lauloi lyhyet jäähyväiset haudalla, ja surusaatto läksi
kirkkomaalta. Jörgen ja hänen sisarensa, Olli Konge ja rouva Konge ja
vielä pari sukulaista jäi hautaa koristamaan.
Rouva Konge sai tilaisuutta hiipiä rovastin luo ja seisoi
hetken puhellen hänen kanssaan muutaman puun takana, vähä väliä
kuumeentapaisesti vilkaisten vävyynsä. Rovasti kätteli häntä ja
nyökkäsi ikäänkuin luvaten hänelle jotain.
Pieni sukulaisjoukko läksi sitten Jörgenin kotiin, jossa sievästi
katettu pöytä odotti heitä. Amalie ei näet pahoinvoinnin takia ollut
mukana haudalla.
Aterioitua, kun vieraat tekivät pois lähtöä, nykäsi rouva Konge
tytärtään hihasta: "Nyt!"
Amalie kääntyi silloin lempeästi mieheensä: "Minun mielestäni Martta ja
Emil nyt tulisivat meille asumaan."
Jörgen katsoi häneen liikutettuna ja aikoen sanoa jotain, mutta kuuli
samassa kuiskattavan: "Rovasti!" — ja huoneessa syntyi liikettä.
Niinkuin tavallisesti nyökkäsi rovasti vain äänettömästi Jörgeniä
tervehtiessään.
Olli Konge hypisteli lakkiansa ja katsoi rukoilevan kunnioittavasti
korkeaan pappiin kuin seisoisi hän itse taivaan suuren tuomarin edessä.
"Olkaa hyvä ja käykää istumaan, herra rovasti", pyysi Jörgen kääntäen
nojatuolin hänelle.
"Kiitos!" Laskiessaan lakin kädestään käänsi rovasti katseensa rouva
Kongeen, mutta ainoakaan lihas ei liikahtanut hänen kasvoissaan.
"Kiitos!" sanoi hän uudestaan. "Taitaisin mieluummin istuntaa tuonne
ikkunan luo."
Rouva Konge, joka oli saanut vedetyksi Ollin ja ne toiset ulos
käytävään, työnsi Amalien sisään ja sulki oven, jonka jälkeen hän
miehensä kanssa läksi kotiin vakava katse katukivitykseen kiintyneenä.
"Istukaa, Bang", pyysi rovasti, "niin jutellaan vähän."
Puolisot katsoivat häneen, kuin aavistaisi kumpikin juhlallisen
toimituksen olevan tulossa.
Rovasti kääntyi ensin Jörgeniin: "Tämä viimeinen aika on ollut teille
koetusaika."
"Niin on."
Hetken äänettömyys.
"Koetusajat ovat parhaita kasvunaikojamme."