"... kaikki ne laulut uudestaan, jotka hän lauloi pienelle lapselleen;
nyt voitte te... laulaa ne laulut uudestaan, jotka minä..."
"Minä ymmärrän sinut, äiti kulta; minä kutsun toisetkin."
Kun hän astui arkitupaan, näki hän pitkän, vakavan rovastin tulevan
sisään käytävästä, valkoisena kuin lumiukko. Hän tuli näinä päivinä
joka aika vuorokaudesta.
Äänetönnä, ystävällisesti nyökäten vaan lapsille veti hän isot
karvaiset rukkaset käsistänsä, antoi rouva Kongelle pitkän
päällystakkinsa, hieroi käsiänsä ja lämmitteli niitä uunin edessä.
Jörgen virkkoi jonkun sanan, että hän ja hänen sisarensa olivat niin
kiitollisia rovastille, kun tämä tänä yönä tuli heitä katsomaan.
Rovasti, joka seisoi kasvot uuniin päin, ei vastannut, ehkei hän
kuullut, mitä puhuttiinkaan.
Hän meni hitaasti sairashuoneeseen, otti tuolin ja istuutui vuoteen
vieroen.
"Minä en voi nähdä teitä", sanoi sairas vaimo. "Minä näen vain, että
siinä tuolilla istuu joku mies; mutta minä tiedän hyvin, että se
olette, te, rakas rovasti."
Hän puristi sairaan kättä.
"Te olette tottunut istumaan sairasvuoteiden ääressä", sanoi sairas
taas.
"Niin", virkkoi rovastin syvä ääni. "Ja minä uskon, että
sairasvuoteiden ääressä istuminen on tehnyt minut terveeksi ihmiseksi."
Tämä sanottiin matalalla äänellä, jossa kajahti sisällistä ylevyyttä.
"Tämäkin sairasvuode on ollut minulle siunaukseksi — — enemmän kuin
mikään muu", hän lisäsi ummistetuin silmin.
"Minä olen niin usein ollut kärsimätön", huokasi sairas. "Minulla on
ollut niin paljon ajateltavaa sekä entisajoilta että nyt..."
"Teillä on ollut monen rakkaus."
"On — Jumalan kiitos!"
"Ja rakkaus antaa meille ihmisille voimaa kantaa paljon."
"Jumalan tiet ovat niin käsittämättömiä", sanoi sairas.
"Niin, ne ovat käsittämättömiä." Rovastin kauniit kasvot vaipuivat alas
ja hän istui hetken aikaa äänetönnä.
"No", alkoi hän sitten taas ja oikasihe. "Teillä on hyvä piiri
ympärillänne, tänä yönä."
"Niin, te rakkaani!"
Hän ei ollut ajatellut puhua sairaalle mitään sen enempää siitä, mikä
oli odotettavissa; hän tiesi Jumalan puhuneen hänelle — monta kertaa ja
monella eri tavalla; hän olisi vain tahtonut vetää kuolevan ajatukset
lempeän iltaruskon rauhaan. Mutta hän ei saanut sanotuksi monta sanaa
— ehkäpä sentähden, että hetken vakavuus niin syvästi liikutti häntä
itseänsä.
Äkkiä hän nousi ja tuijotti sairaaseen — hän tunsi tuon
kasvonpiirteiden terävän esiintymisen, nuo heikot nytkähdykset suun
lihaksissa.
Taaskin ojensi sairas kätensä ja haparoi ilmassa. Häntä lähinnä sattui
silloin seisomaan hänen nuorin poikansa, ja ehkäpä hän juuri hänen
kättänsä tapailikin.
"Äiti pyysi meidän äsken laulamaan hänelle", ilmoitti Jörgen.
Rovasti nyökkäsi. Itse hän ei osannut laulaa.
Ja niin lauloivat nämä viisi lasta, niin hyvin kuin taisivat, rauhan
saavuttaneista, autuaista sieluista. Tage ja Emil lakkasivat kuitenkin
pian ja kääntyivät itkien pois, toiset kolme koettivat kaikin voimin
ylläpitää veisuuta, ja Tage yhtyi siihen taas nähdessään että Jörgen
pyysi apua. Mutta yhä epävakaisemmiksi kävivät äänet. Silloin
pujahti äkkiä rouva Kongen syvä alttoääni kuoroon, ensin heikosti
ja värähdellen, vähitellen voimakkaammin. Toisetkin malttoivat
nyt mielensä ja varmasti vaikka matalasti soivat viimeiset säkeet
sielunauringosta, joka ei konsaan laske.
Kuoleva makasi ummistanein silmin ja hengitti lyhyeen ja heikosti;
mutta kasvot ilmaisivat, että säveleet kantoivat hänen henkensä
vapautukseen ja iloon.
Laulun lomassa hän ummistetuin silmin nyökkäsi "Kaikki kääntyi siis
kumminkin hyväksi."
Ja taas soi laulu — tahdosta, jota Jumala katsoo, iltaruskon
tuottamasta rauhasta.
Sairas laski irti Emilin käden, ja kuin hänellä ei enää tässä
maailmassa olisi mitään toimitettavaa, risti hän kätensä ja liikutti
heikosti huuliaan pari kertaa.
Samassa loppui laulu.
Poika kumartui valkoisen pään yli ja kääntyi sitten toisten puoleen
suurin, iloisin silmin:
"Äiti nukkuu!"
Rovasti tarttui hänen käteensä, kumartui ja tuijotti — tuijotti yhä,
laski sitten varovasti käden alas lakanalle ja vetäytyi hiljaa pois —
mutta pitkin hänen kasvojaan juoksivat isot kyynelkarpalot.
Jörgenistä näytti äiti niin tavattoman kalpealta, hän meni ihan
vuoteen ääreen... silloin koko hänen ruumiinsa vavahti, ja sanaakaan
sanomatta hän vaipui polvilleen ja laski päänsä ja kätensä vuoteelle.
"Ei, ei", nyyhkytti hän, "minä en tee sitä. Oi äiti kulta, äiti kulta —
—."