Hän vavahti. Mistähän äiti sen tiesi? Tuo rukoileva silmäys meni
suoraan hänen sydämeensä.
Sairas makasi hetken aikaa hiljaa nähtävästi koettaen kiinnittää
ajatuksen johonkin.
"Minä tunsin kaksi nuorta... monta vuotta sitten... jotka myöskin..."
alkoi hän sitten puhua. "Heistä oli toinen myöskin naimisissa." Hän
vaikeni hetkeksi ja pyyhkäsi otsaansa nenäliinalla.
Möllerin kertomus nuoresta papista muistui hänen mieleensä. Häntäkö ja
rouva Brunia hän lienee ajatellut?
"Ne tulivat yhtenä yönä vanhan isäni luo..." hän vaikeni taas pari
sekuntia ja oikoi sitten sanansa: "Mies tuli muutamana yönä pappilaan
ja uskoi asiansa vanhalle isälleni... nainenkin oli saapuvilla; isän
oli heitä niin sääli, hän kun näki kuinka he kärsivät; mutta hän oli
aivan taipumaton sellaisissa asioissa... hän osotti heille raamatun
sanaa: 'Katsokaa itse!' — Silloin he taipuivat, molemmat näkivät että
heidän oli — mukautuminen."
"Sinä et jaksa puhua niin paljon, äitikulta."
"He pitivät niin paljon toisistansa", kuului taas hiljaa.
Jörgen kuuli vain puolittain, mitä äiti puhui. Hänen rinnassaan
paukutteli ja jyskytti kuin olisi kaikki veri hänen ruumiissaan
kokoontunut siihen.
"Jörgen!" pyysi sairas ojentaen hänelle kätensä. "Ethän tee sitä...
ethän?"
"Äiti kulta!"
"Vedäthän vaimosi puoleesi, sen sijaan, että hänet luotasi työntäisit.
_Sillä_ tavoin mukautuminen — ei ole kaikki surua. Se on hyvä ajatus
elämässä tämä: jos voisin auttaa tekemään toisen ihmisen elämää
rikkaammaksi ja paremmaksi; minä uskon sen _sinulle_ onnistuvan, ja
niin en ole minä kumminkaan turhaan elänyt."
"Oi, äiti, elä nyt rasita itseäsi."
"Ja Herra, meidän Jumalamme, on siunaava sinua; Sillä sinä saat uskoa,
Jörgen, että mitä _hänen_ tähtensä teemme, se kääntyy siunaukseksi
meille itsellemme... taistelun kautta. Sen saat uskoa, Jörgen. Minä
tiedän sen."
Hän ei _voinut_ kuunnella, hän tunsi itsessään puristusta, joka varmaan
vihdoin halkaseisi rinnan. Voimatta mitään sanoa, istuutui hän vuoteen
laidalle ja painoi kättänsä rintaa vasten.
"Silmäni käyvät niin himmeiksi", valitti sairas. "Luulenpa, että tahdon
nukkua."
Hän makasi kauan äänetönnä. Kasvot olivat taas käyneet teräviksi,
posket kalpeiksi.
Nähtävällä vaikeudella hän uudestaan hiukan kohotti kättänsä.
"Sinä tahdoit sanoa jotain, äiti?"
"Tahdoin pyytää teitä... laulamaan minulle vähän..." sai hän
kuiskatuksi.
"Kyllä, mielellämme."
"Sinä muistat kyllä hänet jonka täytyi laulaa... kaikki ne laulut..."
hän keskeytyi, ei jaksanut muistaa kaikkia sanoja.