Jörgen kääntyi jyrkällä liikkeellä vasempaan ja käveli kotia kohti
satamassa. Avoimelle satamapaikalle etuaan pieksi lumipyry ja
tuulenpuuska häntä kasvoihin.
Kalisevin hampain seisoi veli tuijottaen ulko-ovessa, "Miksi odotutat
itseäsi niin kauan?" torui hän surumielin. "Äiti on niin sairas, niin
sairas!"
Kuinka syvästi ne koskivat, nuo lievät nuhteet! Tuskallisella tunteella
hän lupasi itselleen luopua kaikesta, joka veti hänen ajatuksensa pois
kärsivästä äidistä, ja nyt osottaa hänelle moninkertaista huolenpitoa
ja rakkautta.
Hän astui ravakasti sisään ja heitti päällystakkinsa tuolille. Martalta
hän sai tietää, että tohtori Kloster, joka ikään oli lähtenyt sieltä,
oli ollut hyvin alakuloisena. Molemmin käsin puristaen päätänsä
heittäysi hän hetkeksi tuolille. Tätä yötä, tätä yötä!
Kuulumattomasti hän astui sairashuoneeseen ja katsoi vuoteeseen
päin. Samassa hän sattui vilkaisemaan syrjään. Oo, Jumalan kiitos!
kaksi ihmistä, joiden läsnäolosta hänellä ei ollut aavistustakaan.
Anna sisar ja veli Tage, (Viimeksimainittu oli kutsuttu sähköteitse,
edellinen oli tullut itsestänsä väsyneenä ja rasittuneena matkailtuaan
kaksi peninkulmaa pimeässä ja lumipyryssä). Jörgen nyökkäsi heille
liikutettuna ja astui vuoteen ääreen, jossa äiti makasi katse ylöspäin
kääntyneenä ja puolittain seinään päin.
Ikäänkuin jonkinlaisella yliluonnollisella havaintokyvyllä huomasi
sairas Jörgenin tulon ja ojensi hänelle kätensä, mutta ei kääntänyt
katsettaan katosta.
"Äiti, sinä voit huonosti."
Hän yhä vain tuijotti. Sellaista katsetta hän ei ollut nähnyt koskaan
ennen, se katse oli täydellisesti irtaantunut maallisista ja katseli
niihin rajaseutuihin, joihin sielun on niin vaikea päästä.
Jörgen istuutui vuoteen laidalle ja näki tuskanhien pisaroina puhkeavan
otsan vakoihin.
Ajatukset ja tunteet hänessä pauhasivat kuin rajut ärjyaallot, jotka
eri suunnilta tullen kohisten ja jyskyen törmäävät yhteen. Hän olisi
voinut heittäytyä äitinsä rinnoille ja siinä itkeä ilmoille kaiken
pohjattoman, syövyttävän tuskansa. Mutta — — hänhän istui kuolevan
ihmisen luona.
Kului pari tuntia, St. Paulin kirkonkello löi 11. Juuri kun viimeinen
lyönti kajahti yöhön, kuuli hän rouva Kongen äänen arkituvasta.
Rinnassa tuntui iloista vavahdusta, jonka synnytti tieto hänen
anoppinsa mielentyyneydestä ja käytännöllisestä kyvystä.