"Olin oikein huonona, ja Marie pelkäsi, että minä..."
"Äiti, itsehän sinä kirjoitit, että jos tulisin kotiin."
"No niin... enpä tosiaankaan tiedä mitä kirjoitin; makasin tuossa
vuoteella ja tunsin itseni niin yksinäiseksi ja huonoksi — ehm ehm
ehm?" Hän istuutui korituoliin ja laski lihavan ojennetun kätensä kepin
kahvalle. "Mutta Jumalankiitos, pääsinkin taas jaloilleni — paljon
ennenkun olin luullutkaan."
"Te tahdoitte minun allekirjoittamaan muuatta asiapaperia?"
"Niin — niin — niin, päähäni pälkähti sellainen ajatus. Osaisitte kai
te, herra Bang kirjoittaa sellaisen — sellaisen testamentin?"
"Asiapaperi siis ei ole valmis?"
"Ei ole; tulee niin kalliiksi kirjoituttaa sellaista, ja perästäpäin
ajattelin sitten, että ehkei se hyödyttäisikään, sillä luostarihan se
sen pahempi, joka on oikeutettu saamaan vähät tavarani — ehm ehm ehm!"
Marie katseli häntä silmin, jotka näyttivät suurenemistaan suurenevan.
Jörgenkin katseli tutkivasti vanhaa naista, ja kun hän lopetti puheensa
tapasivat nuorten katseet toisensa ymmärtävällä ilmeellä.
"Niinpä niin", huudahti rouva ja ponnahti ylös vanhalle raihnaiselle
luostarinmuurille tavattomalla keveydellä, "nyt unohdin taas sanoa
rouva Jensenille..." hän käänsi päätänsä ja pyysi hellästi supistetulla
suulla; "ettehän suinkaan pahastu, herra Bang, että hetkeksi poistun;
pelkään hänen ehtivän mennä levolle."
Hänen mentyään, kääntyi Jörgen nuoreen naiseen, joka istui käännellen
muutaman kotihartauskirjan lehtiä.
"Oli niin raskasta lukea teidän kirjettänne, Marie."
"En voinut toisin kirjoittaa."
"Ettekö ole sitten muuttanut mieltä?"
Hän vaikeni hetkisen. "Olen miettinyt ja miettinyt; mutta — minä en
_voi_."
"Jospa voisin päästä eroon Amaliesta — — Minä _voin_, sen minä
_varmasti_ tiedän", jatkoi hän, kun ei kuulunut vastausta.
Kirjan lehdet rapisivat hänen sormiensa välissä.
"Olen puhunut asiasta vanhan rouva Larsenin kanssa", alkoi hän sitten,
"ja hän taas on tiedustellut pastori Larsenin mieltä, se on, mitään
nimiä ei ole mainittu."
"Mitä hän sitten oli sanonut?"
"Hän oli sanonut —" hän keskeytti puheensa yhtäkkiä, mutta alkoi sitten
taas —, "että avioero oli rikos raamatun oppia vastaan, ellei se
perustunut uskottomuuteen."
"Eikö hän sitten tiedä, että raamattu muutamissa tapauksissa sallii
avioeron — sydämen kovuuden tähden."
"Olihan hän sitäkin sanonut; mutta sehän oli Vanhan Testamentin aikaan,
eikä tässä ole sydämen kovuuttakaan olemassa, te pidätte paljon
Amaliesta, ja hän _rakastaa_ teitä; sen hän kirjoitti muutamia päiviä
sitten."
"Onko hän taas kirjoittanut?"
"Tässä hänen kirjeensä on." Hän otti kirjeen taskustaan ja työnsi sen
hiljaa hänen luokseen.
Nuori mies heitti kirjeen syrjään ja rypisti kulmiansa.
"Hän kirjoittaa, ettei hän koskaan väsy kiittämästä minua, kun muka
olen uhrautunut hänen onnensa tähden. Nyt vasta — tuskan ja taistelun
kautta — hän oli oppinut, mitä rakkaus on."
"Mieluimmin olisin — siitä kuulematta."
"Luulen olevan parasta, että olemme rehelliset. Hän kirjoittaa yhä
rukoilevansa Jumalaa, että hän saisi voimaa tehdä teille kaikkea hyvää,
että te kerran voisitte katsoa häneen lempeästi ja sanoa: 'Tuo tänne
kätesi, pikku Amalie!'"
Jörgen puristi ehdottomasti otsaansa ja painoi päänsä alas.
Pastori Larsen oli viitannut sekä Mattheukseen että Paavaliin, jatkoi
hän, vaan Jörgen keskeytti häntä äkisti: "Papeilla on aina niin monta
raamatun paikkaa, joihin he viittaavat. Koettaisipa hyvä pastori Larsen
itse mitä onneton rakkaus on."
Jörgen ei nähnyt kuinka punaisiksi neitosen kasvot särähtivät, hän kun
istui tuijottaen lattiaan ja kohotti katseensa vasta kun hän nousi
panemaan pois kirjan.
"Olen itse katsellut sekä Mattheusesta että ensimäistä
Korinttilaisepistolasta", virkkoi Marie hiljaa.
Jörgen hämmästyi. Oliko hänkin?
"Ja siellä seisoo selvin sanoin, ettei vaimo saa erota miehestänsä,
eikä mies hyljätä vaimoansa."
"Mutta omasta puolestaan Paavali kumminkin salli eron joissakuissa
tapauksissa."
"Kyllä minä tiedän, mutta niitä olosuhteita ei ole tässä." Hetken
perästä hän jatkoi: "En ainakaan missään tapauksessa usko, että kukaan
voi saada puserretuksi raamatusta sen, että jokaisella kristityllä
miehellä ja naisella olisi vapaus mennä naimisiin erotetun kanssa."
Hän ajatteli entistä rouva Larsenia. "_Nyt_ ei enää ole niin", hän
vakuutti, "ei nyt enää panna niin suurta merkitystä raamatunsanan
ulkonaiseen sanalliseen täyttämiseen. Olemmeko me ihmiset, me kristityt
sitten vielä lain alla? Eikö ole olemassa jotain, jota sanotaan
kristilliseksi vapaudeksi — vapaus menetellä sen vakaumuksen mukaan,
joka perustuu omaantuntoon."
"Ettekö usko, että me kaikki niin kauan tahtoisimme väännellä ja
käännellä kristinuskoa, kunnes saisimme sen soveltumaan yhteen
toiveittemme kanssa."
"On kuitenkin tunnettu asia, että monet kristityt ihmiset tässä
suhteessa menettelevät oman vapaan vakaumuksensa mukaan. Ja kukapa
sentähden tahtoo tai uskaltaa heittää heihin ensimäisen kiven?"
"Ei kyllä; minä olisin aivan viimeinen tuomitsemaan sellaisia kärsiviä
ihmisraukkoja; mutta — — oo, en tiedä mitä sanoisin, en tiedä." Mutta
ikäänkuin hän samassa olisi älynnyt, että hänen sanansa voitiin ottaa
horjumiseksi, joka oli suostumisen ensi alku, jatkoi hän kiireesti:
"En luulisi teidänkään voivan, kun niikseen tulee. En tiedä kuinka on,
mutta minusta on kaiken aikaa tuntunut, kun te mielellänne tahtoisitte
minun vahvistamaan kaiken mitä sanotte."
"Minä tahtoisin vain, että olisimme yksimieliset." Pastori Larsen
oli vielä sanonut, kertoi hän edelleen, ettei kristitty voi eikä saa
tehdä sisintä tuntoansa vastaan; se tuottaisi vaan omantunnonvaivaa ja
ikuista levottomuutta, eikä koskaan onnea.
Jörgen istui tuijottaen lattiaan, tietämättä mitä enää sanoisi.
Hän tiesi aivan hyvin, että kun löytyy kristittyjä ihmisiä, jotka
samassa asiassa menettelevät toisin kuin muut kristityt, niin se
tapahtui sentähden, että suhde Jumalaan muodostuu niin erilaiseksi eri
sydämissä: oman omituisen sisäisen rakenteemme mukaan, ympäristömme
vaikutuksen mukaan, sen mukaan mitä luemme, seurapiirimme mukaan,
niiden ihmisten mukaan, joita rakastamme, ja joihin katsomme ylös.
Maailmassa on niin monta maailmaa, ja se maailma, jossa itse hengitän,
tekee minut siksi, mitä olen.
Aivan kuin olisi hän lukenut Jörgenin sisimmät ajatukset sanoi hän:
"Me emme itsekään tiedä, kuinka sisin elämämme meissä muodostuu; mutta
jos Jumala todellisesti ja elävästi on siinä mukana, niin se on meissä
voima, korkein voima elämässämme, ja sen edessä täytyy meidän taipua."
"Olette kai kuullut jotain vaarini 'suuresta voimasta'."
"Olen minä monta kertaa; ja viime aikoina olen niin paljon ajatellut
tätä voimaa."
"Se on niin vaikeaa, niin vaikeaa," sai Jörgen vaivoin sanotuksi ja
nousi.
"Minä uskon, että se toinen olisi meille paljon vaikeampaa, se olisi
sitä ainakin _minulle_, se että nähdä Jumalan silmät edessään läpi
elämänsä, yöt päivät." He seisoivat ääneti hetken aikaa.
Kysymykseensä, kuinka hän viihtyi Jyllannissa, hän sai vastaukseksi,
että hän hoiti tehtäväänsä ja sillä välin oleili huoneessansa tai teki
pitkiä kävelyretkiä nummelle.
"Ja sankarihaudalle?"
"Siellä minä käyn usein."
"Ja katsotte itään päin?"
Hän oli ääneti, huulet vavahtelivat.
"Muutoin olen nyt saanut toisen paikan, johon minun on astuttava
uudelta vuodelta", hän kertoi.
Minkätähden? Miksei hän tahtonut jäädä pappilaan?
Hän luuli, ettei ilma ollut oikein terveellinen hänen rinnalleen?
Niin hän oli hakenut ja saanut johtajattaren paikan Sønderjyden
lastenkodissa.
"Vai niin!" Jörgenin silmiin tuli hiukan loistetta.
"Olen iloinen, että nyt pääsen aivan uusiin oloihin; minä kaipaan sitä."
"Ja arvelette, että sitten kaikki pian unohtuu?"
"On hyvä päästä aivan uuteen ympäristöön ja saada uusi ja suurempi
edesvastaus, joka päivät päästään pitää velvollisuudentunnon hereillä."
"Onko siis mielipiteenne, että meidän ainiaaksi täytyy luopua
toiveistamme?"
Hänen rintansa aaltoili, hänellä ei ollut voimaa lausua sitä vähäistä
sanaa, joka sulki kaiken onnen hänen elämästänsä.
"Marie, istuutukaa!" pyysi Jörgen ja veti tuolinsa hänen tuolinsa
viereen.
"Emmehän me _voi_ luopua toiveestamme, me emme _voi_."
Lyhyin piirtein hän kertoi siitä surusta ja tuskasta, joka viime
aikoina oli hänen mielensä täyttynyt, hän ei ollut unohtanut häntä, ei
päiväksikään; mutta ihmeellistä — hän ei sitä ymmärtänyt — oli kuin hän
olisi ollut hänestä niin kaukana, kaukana usvassa, sillä välin, kun
hänen omat ajatuksensa harhailivat kuolleitten maassa; hänen mieleensä
oli tunkenut niin syvä vakavuus, ajatuksia ijankaikkisuudesta,
ajatuksia hänen omasta suhteestaan Jumalaan, niin harras halu päästä
hengelliseen selvyyteen ja rauhaan. Nyt hänen äitinsäkin oli niin
sairas, kuolema se varmaan oli; hän ei ymmärtänyt kuinka hän kestäisi,
kun hän oli poissa.
Syvän osanottavaisuutensa tunnossa hän ojensi Jörgenille kätensä ja
puristi hellästi hänen kättään: "Jumala on valmistava teitä."
"Jumalako? Niin — kyllä minä sen tiedän; mutta... oi, Marie, jos te
olisitte minun, jos minulla olisi _teidät_ rinnallani! Muistatteko sitä
päivää, kun seisoimme siellä vanhalla hautausmaalla... ne kaksi kättä?"
Hän tahtoi vetää kätensä pois.
"Marie, annetaan kätemme pitää kiinni toisistansa."
Ajatellessaan, että hän nyt ehkä ijäksi ottaisi jäähyväiset häneltä,
valtasi Jörgenin intohimoisen rakkauden huimaus ja lohdutuksen kaipaus,
ja ennenkun hänen valpas vartijansa korkosi varoittamaan kiersi hän
käsivartensa hänen ympärilleen, puristi hänet syliinsä ja painoi suunsa
hänen huuliansa vasten.
Ja siinä punaisessa valossa seisoi niin kaksi jumalaapelkääväisiä,
rakastavaa ihmislasta, rinta rintaa vasten, nauttien hetken
rakkaudenonnea.
Mutta ikäänkuin saman ajatuksen valtaamina: että he olivat
vaarallisilla teillä, laskivat he irti toisensa ja punastuivat.
Tai käytävästä kuuluvat äänet ja askeleetko ne saattoivat heidät
irtaantumaan toisistaan?
"Marie!" kuiskasi Jörgen kiireesti "Teidän pitää jäädä tänne muutamiksi
päiviksi... minun täytyy lähemmin puhutella teitä."
"Minä en voi, minä en _uskalla_..."
"Teidän _täytyy_ muutamiksi päiviksi! Teidän _täytyy_! Minä kirjoitan
teille muutamia sanoja..."
"Ei, ei, minä en voi. Ja mitäpä se sitten...:"
"Hiljaa!" huudahti Jörgen katsoen ovelle.
"Niin oikein — se ovi", kuulivat he miehen sanat, varmaan se oli
postimies.
Ovi narahti, ja — — — siinä seisoi Amalie, kalpeana kuin ruumis ja
läähättävin rinnoin.
"Minä menen heti taas", sai hän sanotuksi. "Tahdoin vain sanoa... että
tuotiin sanaa... äidiltäsi taas."
"Amalie", pyysi Jörgen, "minä tahdon selittää sinulle..."
"Ei!" huusi Amalie äkkiä suoristautuen.
"Sinun _täytyy_ kuunnella minua!"
"Rakas Amalie!" pyysi Marie laskien kätensä hänen käsivarrelleen:
Nuori rouva kiskasi itsensä irti hänestä ja vilkasi häneen raivoisan
katseen. "Sinun kanssasi minulla ei ole mitään puhuttavaa."
"On sinulla", jatkoi hänen miehensä taas. "Nyt sinun on oltava järkevä
ja kuultava, mitä me sanomme."
"Etkö usko, minun hyvin ymmärtävän, että siinä kirjeessä tänään
kätkeytyi jotain?"
"Minulla ei ollut aavistustakaan, että neiti Römer oli tullut kotiin..."
"Etkö sitten luullut minun näkevän, kuinka sinä ahmit rouva Römerin
kirjettä?"
"Ahminko?"
"Luuletko minua niin kauhean typeräksi, niin kerrassaan idioottiseksi,
etten voisi huomata sinun lukevan kirjeestä jotain muuta kuin mitä
siihen oli kirjoitettu?"
Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt, että hänen vaimollaan oli niin
suuret silmät. Hänen intohimossaan oli jotain, joka miellytti
häntä, oli kuin hänen raju katseensa ja hehkuvat kasvonsa olisivat
herättäneet hänessä jonkunmoista ylpeyttä. Tällä hetkellä hän näki
vaimossaan luoteenpiirteitä, jotka hämmästyttivät häntä, hän näki
hänessä uuden naisen, henkilön, jossa oli Olli Kongen sakeaa, mustaa
verta. Että hänen epäluulonsa muutti rouva Römerin kömpelön kirjeen
salakirjoitukseksi, jota ainoastaan _hän_ ymmärsi, oli tosin itsessään
mahdotonta ja mieletöntä, mutta todisti kumminkin älykkäisyyttä jota
hän ei ollut luullut löytyvän Amalien päässä. Oli kuin hän olisi
nähnyt, kuinka voimakkaasti luulevaisuuden intohimo temmelsi hänen
aivoinsa soluissa kiihottaen kaikki elinvoimat.
"Amalie", pyyteli hän taas. "Sinä puhut järjettömyyksiä, kuulethan mitä
minä sanon."
"Ei, ei, sinä valhettelet, sinä _valhettelet_!"
Marie seisoi syyllisyytensä masentamana.
"Oi sinä herttainen, pyhä ystävätär, sinä huora, joka kaiken aikaa
näyttelet hurskasta ja kuitenkin vähä väliä pidät lemmenkohtauksia
toisen..."
"Sinä olet vihainen ja teet vääryyttä neiti Römerille."
"Etkö usko, että minä hyvin tiesin hänen olevan täällä — hänen tuossa!"
"Kuule nyt, mitä minä sanon..."
"Ja etkö luule, että minä näin teistä molemmista, kun minä tulin
sisään, että te... hyi, hyi, että voittekin!"
Marie oli oikaissut itsensä ja käynyt aivan kalpeaksi. "Amalie", hän
sanoi, "hallitse toki suutasi hiukan..."
"Oo, sinä _huora_!" jatkoi nuori rouva äänenpainolla. "Te pyhät
hyveenlinnut, jotka ette ole rahtustakaan paremmat niitä ilolintuja,
joita te vihaatte ja sormellanne osotatte!"
Hän kääntyi rynnätäkseen ulos ovesta, johon samassa ilmestyi rouva
Römer, joka kauhistuneena seisoi silmät selällään ja löi kepinkahvaa
puristavaa toista kättään toiseen kämmeneensä.
"Taivaan Jumala!"
"Pois!" komensi kiihtynyt nuori vaimo ja pyöräytti muorin niin
voimakkaalla kädellä syrjään, että vanhus oli vähällä kaataa pienen
pöydän.
"Mutta onko ihminen raivostunut?"
"Raivostunut minä olenkin!" sähähti Amalie valkoisten hampaittensa
takaa. "Varokaa te parittaja-akka! Ja te toiset — varokaa! Minä en
tällä tavoin anna syrjäyttää itseäni, saatte uskoa sen!"
Valkoinen yömyssy ja kauhistuneet kasvot ilmestyivät lähimpään oveen,
vähän etempänä toisessa ovessa tuli näkyviin eteenpäin kumartunut
yöröijyyn puettu yläruumis, ja kun Amalie jäähyväistensä jälkeen
vilkasi pitkin hämärää käytävää näki hän yhdellä silmäyksellä
lukemattoman joukon vanhoja kauhistuneita päitä valkoisina myssyineen
ja pörröisine tukkineen.
"Elkää antako häiritä itseänne!" huusi hän pitkin käytävää. "Tehkää
hyvin, menkää vain rauhallisesti sisään ja lukekaa isämeitänne ja
sulkekaa tiirasilmänne!"
Nuoren miehen ajatuksissa välähti kuin tervetullutta valoa.
Kuiskattuaan pari kiireellistä sanaa Marielle ja iskettyään silmää
typertyneelle rouva Römerille, joka vavisten seisoi ovenpielessä, sanoi
hän kovalla äänellä: "Niin, te loukkasitte vaimoani, rouva Römer, sitä
minä en kärsi, teidän täytyy pyytää anteeksi meiltä... niin, sen te
teitte, niin, niin, hallitkaa toiste suutanne paremmin. Hyvää yötä!"
Kun Jörgen astui ulos portista, oli Amalie ja kerinnyt pitkän matkaa
katua ylöspäin oikeaan. Mihin hän meni? Äitinsäkö luo? Hän astui
kiireesti pidellen hameenhelmojaan, suoraryhtisenä ja antaen lumen
ryöpytä paljaalle päälleen.