"Amalie pistäysi kotona minun luonani", hän kuiskasi, "...
väärinkäsitystähän se vain on, sen minä niin ymmärrän."
Typertyneenä, tykyttävin suonin hän istuutui tuolille, mutta nousi pian
taas, hänellä ei ollut rauhan sijaa.
"Ole nyt hyvä ja ymmärtäväinen tyttö", kuuli hän rouva Kongen kyökissä
sanovan Martalle. "Tulehan tänne, niin laitamme yhdessä vettä tulelle
ja tulta uuniin; täällähän on kylmä kuin kellarissa... niin, niin... no,
mene nyt vain sisälle äitisi luo sitten."
Yhdessä sisarensa kanssa meni Jörgen sairashuoneeseen, jossa äiti vielä
aavistuksentapaisesti tuijotti... niin kukapa tietäisikään, mitä hän
näki.
Jörgen laski hiljaa kätensä hänen käsivarrelleen ja kumartui alas.
"Minun on hyvä olla", kuiskasi äiti läähättävällä äänellä. "Minä en
enää tunne tuskaa."
"Niin, mistäpä sinä, äiti, tuskaa tuntisitkaan?"
"Meillä kaikilla on niin paljon vastattavaa."
"Ei sinulla, äiti."
"On minullakin, mutta ne eivät tuota tuskaa minulle; yksi on, joka on
velkani maksanut."
Jörgen ummisti silmänsä ja peitti ne kädellään — siinä oli jotain, jota
hän ei tahtonut nähdä eikä ajatella.
Hiilipihtien kolinaa, astiain helinää ja levotonta häärimistä kuului
arkituvasta sairashuoneeseen ja sai surevat sisarukset rypistämään
otsaansa.
Anna kurkisti ovesta arkitupaan ja hämmästyi nähdessään, että pöytä oli
katettu ja siihen pantu vehnästä, voita ja kahvikupit.
"Tulkaa!" viittasi rouva Konge.
"Oi, kiitos, kiitos, rouva Konge! Kunhan pääsemme... kuinka hauskaa ja
lämpöistä täällä on!"
"Niin, koeta nyt houkutella toisetkin tänne; minä menen sairaan luo
siksi aikaa."
Jonkinlaisella vastenmielisyydellä antoivat sisarukset vetää itsensä
pois äidin vuoteen luota; mutta kun he olivat istuutuneet pöydän
ympärille ja tunsivat kodin hyvän hengettären syleilyä entisajoilta,
oli kuin olisi heidät muutettu elävien maahan ja kuin olisivat
mielessään tunteneet rauhan löyhytystä.
Jörgeniin oli tämä elvyttävä vaikutus kuitenkin varsin lyhytaikainen.
Ajatus, että tässä istui koolla viisi ihmistä, jotka niin uskollisesti
pysyivät koossa, mutta joilla oli niin paljon, jota vastaan täytyi
taistella ulkona siinä maailmassa, joka ei koskaan unhota, levitti
sysimustan varjon hänen mieleensä.
Melkein samallainen ajatus lienee vaivannut Tagea, kun hän istui
hämmentäen kuppiansa ja tuijottaen lampun jalkaa, sillä hän kysyi
yhtäkkiä: "Eiköhän äiti koskaan ole saanut siitä tietää?"
"Ei ole", vakuutti Martta, "ei hän ole saanut sitä tietää?"
"Hiljaa!" varoitti Anna.
Jörgen nuhteli itseään, ettei kuolemaisillaan olevan äidin tila enemmän
häneen vaikuttanut; sillä ei se ollut suru eikä huoli hänestä, joka
häntä nyt syvimmin liikutti. Hän tunsi, että hänen sielunsa tänä iltana
oli kahtia jaettu, yksi osa, kääntyi niihin, joiden seurassa hän oli
täällä, ja toinen, joka kääntyi sisäänpäin siihen salakammioon, johon
ei kenenkään silmä kanna. Oi tätä itsekkäisyyttä! Mutta hän ei mahtanut
sille mitään, ei parhaalla tahdollaankaan hän saanut ajatuksiaan
pysytetyiksi poissa luostarista — hänen kädenpuristuksensa, rakkauden
säde hänen silmissänsä, hänen sydämensä kova sykintä hänen rintaansa
vasten — —. Hänen kasvojansa poltteli, sydän löi kumeasti rinnan
seinämiä vasten. Sitten hyökkäsi sieluun uusia itsesyytöksiä, jotka
sairashuoneesta kuuluva raskas huokaus herätti.
Rouva Konge seisoi vuoteen luona puhuen lohdutuksen sanoja: "Elkää nyt
enää sitä ajatelko, rouva Hahn kyllä se antautuu."
"Martta oli nähnyt hänen kulkevan ohi iltapäivällä", kuului heikolla
äänellä.
"Niin, kyllä hän on kotona... elkää sitä nyt enää ajatelko."
Jörgen kuuli, että rouva Konge ja hänen äitinsä puhelivat. "Jääkää te
vain istumaan", kuiskasi hän ja meni vuoteen luo.
Rouva Konge poistui, sairas oli sulkenut silmänsä ja makasi raskaasti
hengittäen.
Äiti parka! Äiti parka! Kuinka hän kärsii! Tapahtuisikohan se tänä
yönä? Ehkä jo muutamien tuntien kuluessa.
Kiireesti alkoi muisto muistoltaan väikkyä hänen sielunsa silmissä,
muiden muassa myöskin kauhea ja raskas isän kuolinyö. Lumi löi
ikkunoita vasten, myrsky ulvoi ja vinkui: "hu—uu, su—uu, hui—uu!" Oi
tätä yötä, tätä yötä!
Jörgen seisoi kauan katsellen häntä, tuskan ja säälin piirteitä
ilmestyi hänen suunsa ympärille ja jäivät pysyväisiksi. Kuinka monasti
hän, joka _tuossa_ nyt makasi, olikaan sulkenut hänet suureen lämpimään
rakkauteensa! Kuinka monta siunattua sanaa hän olikaan puhunut hänelle!
Kuinka paljon hän olikaan täyttänyt tässä kodissa, hänen ja hänen
sisartensa elämässä!
Muutoin äidin tila näytti hänestä nyt hiukan paremmalta; poskille oli
noussut vieno puna, ja kasvot olivat ikäänkuin täyteläisemmät.
Taaskin kulkivat hänen ajatuksensa omia teitänsä, silmät näkivät
vivahtelevia kuvia valkoisilla lakanoilla, näkyjä, jotka tulivat ja
häipyivät kuin taikalyhdyn värisäteet.
Äkkiä syvä vavahteleva varmuudentunne raivasi itsellensä tietä kaikkien
hänen ajatustensa läpi: _Marie taipuu_! Kaikkia hallitsevana tunteena
tuli tämä varmuus vyöryen, täyttäen hänen rintansa tuskallisen onnen
tunteella, joka melkein hervaisi sydämen.
Niin, hän oli varma asiastansa. Vasta tällä hetkellä hän oikein huomasi
sen voiman, joka ilmeni koko hänen olennossaan, kun hän solakkana ja
lämpimänä seisoi Amalien vastapäätä. Ja sitten hänen kätensä luja
puristus, kun he hyvästelivät, hänen silmäinsä rohkea loiste — —! Mutta
jos hän nyt läksisi varhain huomen aamuna, ilman että hän saisi puhua
viimeistä päättävää sanaa hänen kanssaan? Kukapa tiesi, miten silloin
kaikki voisikaan muuttua?
Hänet valtasi raju, kaiken muun syrjäyttävä tunne: hänen täytyi
puhutella häntä, vielä tänä yönä! Tämä oli muuan niitä hetkiä, jolloin
kokonaisen elämänonnen voi perustaa, jos tarttuu kiinni voimakkaalla
kädellä.
Mutta äiti — —? Oi ei, ei, hän ei voinut poistua tämän vuoteen äärestä.
Sitten meni hänen mieleensä, että hän ehkä voisi lähettää Emilin
viemään kirjelippua luostariin. Äänettömästi hän hiipi ovesta kyökkiin,
sieppasi pöydällä palavan kynttilän, riensi portaita ylös ja kirjoitti
isän pöydällä käyntikortille:
"_Pidättäkää Marie huomeneen asti! Minä tulen kello 10 illalla_ —"
pisti kortin kuoreen ja kirjoitti päälle: "_Rouva Römer, St. Paulin
luostari._"
Juuri kun hän oli laskenut kynän kädestään, astui Emil ovesta sisään.
"Äiti kysyy sinua", sanoi poika itku kurkussa.
"Minä tulen heti... kuules, Emil, etköhän voisi juoksuttaa luostariin
tätä kirjettä? Soita kunnes avataan... Kirje pitää viedä _heti_... se
_pitää_ viedä!"
Poika luuli veljen puhuvan tohtori Klosterista [Luostari = tanskaksi
kloster. Suom. muist.] ja että kirje sisälsi tärkeän sanoman
lääkärille. Mutta luettuaan päällekirjoituksen kuoresta, kohotti hän
itkusta pöhöttyneet silmäluomensa ja katsoi nuhtelevasti veljeen:
"Jörgen, että voitkin ajatella sitä, kun äiti..."
"Se on jotain..." olihan kerrassaan hirveätä, että hänen piti seisoa
tässä sanoja keksimässä ja samalla tuntea kuinka kelvotonta oli
lähettää poika pois äitinsä luota. "Ei se ole mitään, sinä rakas pikku
veli... elä välitä siitä ollenkaan", hän pisti kirjeen taskuunsa. "Tule
nyt!"
Hän juoksi alas äidin luo, joka vielä makasi silmät ummessa. Häpeä ja
tuska valtasivat hänen mielensä, hänen omaatuntoansa poltti katumus
ja pojanrakkaus ja hän laski tuolle puhtaalle vuoteelle huolenpitonsa
hellimpiä lahjoja.