"Minulla on ollutkin niin vaikea viime aikoina."
"Koeta nyt kestää."
"Minulla on niin paljon kannettavaa."
"Sinähän olet vielä nuori mies."
"Nuori tai vanha, kun ei elämällään tiedä sitä eikä tätä."
"Hm?"
"Minullahan on hyvä koti — niin; mutta mitäpä se auttaa, kun siinä on
ainoastaan kärsimistä kumpaisellekin."
Olli vilkasi tähystelevän katseen kyökinovelle ja tarttui sitten
Jörgenin käteen: "Eihän tiedä, kuinka hyväksi Jumala vielä voi muuttaa
kaikki sinulle."
"Kuinka tarkoitat?"
"Onhan mahdollista, että voitaisiin sopia niin yhdestä kuin toisestakin
asiasta, kunpa vain tietäisi sen Jumalan tahdoksi... sen että..."
Mitä mies tarkoitti? Mikä se pani hänen äänensä vavahtelemaan? Oliko
se vastakaikua kiusatun sielun rukouksista, joka etsi sovintoa Jumalan
kanssa? Jörgen tajusi, että kova kolaus se oli ollut, joka voi tunkea
tuon miehen elefanttinahan läpi pehmeisiin osiin.
Uusi aavistusten maailma avautui hänessä astuskellessaan katua ylös,
uusia mahdollisuuksia vilkutti etäältä. Kuka tiesi eiköpä Jumala
vieläkin tahtoisi olla hänelle hyvä!
Hän päätti tästä lähtien käydä ahkerasti kirkossa. Bredgadelta tuli
rouva Hahn hänelle vastaan; hän teki näet joka aamu kävelyretken.
Kylmä tuuli oli pannut hänen poskensa punottamaan, silmät olivat
säteilevän kirkkaat. Jörgen tervehti, mutta ei puhutellut häntä — niin,
tai puhutteli mutta ei sanoin, vaan sen ajatusten ja tunnelman vaihdon
kautta, joka voi tapahtua, kun kaksi katsetta kohtaa toisensa. Samassa
silmänräpäyksessä, kun hän oli tervehtinyt ja vastaanottanut hänen
silmäinsä tervehdyksen — nähnyt katseen ärsyttävän välähdyksen — tunsi
hän omituisen rajun voiman uurtautuvan esiin itsessään. Oli kuin hänen
rakkautensa koko intohimo äkkiä olisi siteensä katkaissut ja työntänyt
syrjään kaiken muun — surun, velvollisuudentunnon — ja vaatinut häntä
uuteen toimintaan.
* * * * *
Kun hän päivällisen aikaan seisoi kirjakaupassa katsellen kadulle,
jossa lumi nyt pyörteinä pyrysi, tuli pieni luminen tyttö tuoden
hänelle kirjeen. Hän kiskasi sen auki, meni syrjään ja alkoi lukea sitä
jännitetyllä huomiolla.
Amalie, joka sattumalta oli paikoilla, seurasi häntä silmillänsä.
Jörgenin katse ahmi rivin riviltään.
"Mitä se on, Jörgen?"
"Rouva Römer pyytää minua tänä iltana tulemaan allekirjoittamaan
jotain, minä en tiedä mitä se on." Hän ojensi Amalielle kirjeen
välinpitämättömän näköisenä; käsi vapisi.
"Miksei hän tule tänne itse?"
"Hän ei ole terve — ole hyvä lue itse?"
Iltapäivällä tuli sana hänen sisareltansa, että äiti oli huonontunut,
hänen pitäisi välttämättä tulla kotona käymään illalla.
Tuntien jonkinlaista uteliasta halua nähdä ja puhutella rouva Römeriä
— joka nyt asui kaupungin vanhassa luostarissa — astui hän illalla
sakean lumipyryn vallitessa, sisään luostariportista ja eteenpäin sitä
pitkää kivitettyä käytävää, joka kulki koko rakennuksen läpi. Jotain
salaperäistä, keskiaikaista löi hänelle vastaan käytävään astuessaan,
ilma oli kostea ja ummehtunut, valkoiset kalkkiseinät koristetut
viheriöillä vaakunoilla, lattiakivet ontoiksi kuluneet, ovet molemmin
puolin matalat ja vinot kuin vanhat luukut.
Etäällä käytävän päässä loisti uninen tuli, josta pitkään käytävään
levisi enemmän raaninhajua kuin valoa. Hän muisti tarun monesta
valkopukuisesta nunnasta, joka joka öisin muka käveli täällä
sanomattomassa tuskassa väännellen käsiään, sillä välin kun nuori
munkki paljain polvin makasi porttikäytävän kivityksellä ruoskien
alastonta yläruumistansa. Oikealta ensimäisen oven takaa kuului
hiljaista virrenveisuuta, yksinäinen vapiseva naisen ääni, joka rukoili
taivaallisten henkien varjelusta yöksi, vastakkaisen oven takaa kuului
parin kolmen naisen kuiskaavaa puhetta. Ylempänä oli aivan hiljaista.
Hän kulki käytävää ylöspäin ja raapasi tulta tulitikuilla nähdäkseen
lukea nimet ovilla. Kolkosti ja hiljaa kajahtelivat hänen askeleensa
käytävässä, ontosti kumisten kuin matkan päästä. — Äkkiä hän huomasi
naisen kaukana käytävällä, pienen kummallisen olennon, joka yläruumis
eteenpäin kumartuneena ja kädellä silmiään varjostaen tähysteli
käytävää pitkin. Hän ei voinut aavistaa, mistä tuo olento oli tullut.
Hetken aikaa tuijotettuaan häneen hävisi se äänetönnä muutaman oven
taakse.
Vihdoin hän löysi oikean oven ja kolkutti.
Kuin olisi taivaallinen näky astunut hänen eteensä, peräytyi hän
askeleen ja nosti kätensä.
Avatessaan oven näki hän ensimäiseksi lampun, jonka punaisen
silkkivarjostimen ovesta tuleva viima pani lopettamaan, ja sitten
nuoren, hienopiirteisen naisen pään, joka näytti niin kummalliselta
punaisessa valossa.
Nainen teki liikkeen, joka osotti, että hän yhtä paljon hämmästyi
kohtauksesta.
"Äiti ei ole sisällä tällä hetkellä", ilmoitti hän hengästyneenä ja
asetti lampun pienelle pöydälle oven suussa.
Hänen äänensä ja silmien kirkkaan säteilemisen tenhovoiman valtaamana
astui Jörgen sisään ja seisoi hetkisen äänetönnä katsellen häntä. Sydän
sykki haljetaksensa: nuo silmät, nuo vaaleat, täyteläiset hiuskiemurat,
tuo puhtaus kasvojen piirteissä —!
"Että minä kohtaisin teidät täällä, Marie!"
Neitonen voi tuskin hengittää.
"Minä tulin eilen illalla; luulin äidin olevan hyvin sairaan."
Jörgen otti hänen pienen, vapisevan kätensä ja puristi sitä. "Kuinka
ikävöin nähdä teitä ja puhutella teitä!"
Käytävältä kuului askeleita ja kepin kolketta kivitykseen.
"Tuossa äiti tuleekin!"
Ovi narahti. "Mitä! onko lamppu tuotu... kas tuossahan luutnantti on!
Hyvää iltaa, herra Bang!"
"Hyvää iltaa!"
"Minä näin teidän kulkevan ohitse aamulla; te näytätte niin
surkastuneelta, te tarvitsette varmaan puhella jonkun kanssa, joka
teitä oikein ymmärtää... Marie, vedä nojatuoli luutnantille!"
Vanhus oli salaman-nopealla silmäyksellä lukenut hämmennyksen molempien
kasvoissa; kun hän kääntyi siirtääkseen lampun tavalliselle pöydälleen,
räpyttivät hänen silmänsä omituisesti.