Joulun alla.
Taaskin oli Jörgen valvonut yön, tällä kertaa sairaan äitinsä luona;
nyt oli jo aamupuhde.
Kadulla oli vielä hiljaista. Pari valkoista leipurinsälliä seisoi
uunin hohteessa Hermanin leipomossa kohennellen hiilestä pitkillä
hiilikoukuilla. Seppä Örumin poika ja kisälli olivat jo saaneet tulen
ahjoon, poika veti palkeen, vetimestä, kisälli, ilonen poika, sylkäsi
alasimelle ja lauloi kaikuvalla äänellä:
"Hei lystisti tulikipinät ne lentelee ja roiskuu..."
"Pois tieltä, poika!" keskeytti hän laulunsa, nosti tulesta hehkuvan
rautakangen, asetti sen vinoon alasimelle ja heitti sen voimakkaalla
vasaraniskulla alas veteen, joka samassa räjähti kanuunanjyskeellä.
Se oli elämänsoittoa, joka tunki suoraan nuoren kulkijan sydämeen. Tuo
laulunpätkä, tuo pamahdus... oli kuin tämä pieni kohtaus yhtäkkiä olisi
muuttanut hänen raskaan sieluntilansa ja luonut uuden maailman hänen
silmiinsä!
Mutta sitten hänen päänsä taas vaipui alas; nythän hänen oli mentävä
kotiin. Oi, sitä kotia, kuinka vähä se häntä houkutteli! Ja kumminkin
se nyt oli niin kaunis ja soma. Sillä aikaa kun hän Niilo Erhardtin
kanssa oli ollut muutamassa kokouksessa Kööpenhaminassa, oli Amalie
äitinsä ja muutaman taidemaalarin avulla muuttanut arkituvan
herttaisimmaksi ja kauneimmaksi talviasunnoksi, huoneeksi, joka oikein
viehätti kauneudellaan ja kodikkaisuudellaan.
Mutta mitäpä auttoivat nuo palmumetsiköt ja kukkaset, nuo japanilaiset
viuhkot, nuo kallisarvoiset ja pontevasti ripustetut gobeliniuutimet ja
oviverhot, tuo kaunis paksu lattiamatto, joka pehmeästi jousti jalan
alla — mitä ne kaikki auttoi, kun siitä kumminkin puuttui se kodin
sielu, joka oli henkivä onnea kokonaisuuteen.
Ei, hän ei tahtonut mennä kotiin, ilma oli niin raitista, hän ‘tahtoi
mennä metsään kävelemään.
Omituista puhdasta iloa herätti hänessä kirkkotarhan ohi kulkiessaan
sen härmäiset oksat, jotka riippuivat kuin isot, valkoiset
joutsenensiivet ja välähtelivät kuin kristallit kimaltelevassa
yöllisessä valossa.
Hänen katseensa etsi isän hautaa — tuollahan se oli salavapuun alla.
Nyt kai äitikin pian laskettaisiin siihen hänen rinnallensa. Ja sitten
_se_ — ui kuinka paljon raskasta hänellä oli odotettavissa! Oliko
tuossa ajatus ylhäältä? Tahtoiko Jumala taaskin painaa alas sen, joka
ponnisteli siellä hänen rinnassansa?
Sydämessä tuntui jonkummoista arasti piiloutuvaa nuhdetta Jumalaa
vastaan hänen rakkautensa neuvokkaisuuden takia.
Hän meni kotiin Fiskergaden kautta. Eikös Olli Konge tuossa lakaissut
lunta katukäytävältä?
"Mitä... sinäkö olet?" Olli pyyhkäsi ensin yhtä ja sitten toista
kättään housuihinsa, mutta älysi sitten, että turhanpäiväistähän se oli
puhdistaa muuta kuin sen, jota tarvitsi käyttää.
Ollissa huomasi jotain tavatonta, sieramet olivat kuin kokoonpainuneet?
— Mieshän oli aivan laihtunut!
"Kuinkas sinä sieltäpäin tulet? Olet kai ollut kävelemässä?"
"Olen; ja sitäpaitsi olen valvonut äidin luona."