Kun Jörgen vihdoinkin jäi yksin isänsä kanssa, värisytti häntä: jos hän
nyt kuolisi, menisi pois suuren, hirveän tilinsä kanssa!
"Isä, rukoillaanko yhdessä me kaksi? Täällä ei ole ketään sisällä...
rukoilemmeko: Anna meille meidän syntimme anteeksi?"
Mutta isä ei kuullut, ei vastannut, silmät olivat uudestaan
ummistuneet, hän makasi kuin nukkuva.
Ja avuttomuuden tunteella, johon yhtyi hellää huolenpitoa, peitti poika
hänen ja jätti rauhassa nukkumaan.
Kului tunti tunniltaan. Jörgen istui puristaen otsaansa, jossa
ajatukset myllersivät. Mitä se rouva Römer sanoikaan, äsken puodissa
käydessään? Huomasihan hänestä selvästi, että Marie oli kertonut
hänelle kaikki ja viimeisessä kirjeessään ilmaissut ajatuksia,
joissa vilahti myöntyväisyyden mahdollisuutta... Rouva Römer
siinä päällystakissa! Ja omena, jonka hän hänelle antoi... tuota
omenantuoksua, kuinka monenlaisia muistoja se hänessä elvyttikään!
Ovi avattiin hitaasti raolleen, ja pää kurkisti sisään: "Onko hän
kuollut?"
Rouva Konge juoksi kanslianeuvoksen kotiin ja kertoi hiljaisella
tavallaan miten asiat olivat.
Rouva Bang otti sen niin kauniisti. "Sanokaa hänelle, etten voi
_mitään_ muuta kuin rukoilla Jumalaa hänen puolestaan, ja sen minä
teen, niin hartaasti ja sydämen syvyydestä."
Yhteen aikaan yöllä näytti siltä, kuin kuoleman sairas mies elpyisi
elämään ja tulisi tuntoihinsa. Jörgen, joka istui hänen vieressään,
otti hänen kätensä ja alkoi varovaisin sanoin valmistaa häntä siihen,
joka mahdollisesti saattoi tapahtua.
"Isä, sinä tiedät, että me kaikki olemme syntisiä Jumalan edessä, me
olemme kaikki niin suuressa, velassa."
Vanha mies tuijotti hänen huuliansa, kuin lukisi hän niistä sanat.
"Kiitos!" ohki hän ja liikautti päätänsä. "Kiitos, että maksoit
puolestani!"
"Ei, isä, ei se ollut sitä!"
Isä tuijotti häneen jännittyneesti, hän näytti ihmettelevän, että pojan
huulet liikkuivat eikä mitään ääntä kuulunut. Vihdoin älysi Jörgen,
ettei hän varmaankaan enää voinut kuulla.
Hän katsoi isäänsä syvästi silmiin ja sanoi kovalla äänellä:
"Isä, kuuletko mitä minä puhun?"
Mutta isä sulki silmänsä ja vaipui taas horroksiin.
Ja siinä istui poika kaiken yötä, kaikki hermot jännitettyinä odottaen
hetkeä, edes vähäistä valoisaa hetkeä, että kuolevan miehen kuuloaisti
elpyisi tajuamaan muutamankaan sanan hänestä, joka vapahtaa.
Mutta sitä hetkeä ei tullut; aamupuoleen sammui elämä.
Jörgen läksi kohta äitinsä luo. Oli vielä pimeä, niin aaveentapaista,
hiljaista kuin kirkossa, niin kummallista. Hän katsoi ilmaan ja oli
huomaavinaan ympärillään honkien läsnäoloa.
Sitten hän mietti kuinka hän saisi sanotuksi nuo kolme sanaa: "Isä on
kuollut."
Martta tuli avaamaan, hän seisoi yöröijyssään ja värisi.
"Nukkuuko äiti?"
"Ei hän ole silmää ummistanut koko yönä... kuinka isä voi?"
"Laske minut äidin luo."
Kun hän astui äitinsä huoneeseen oli kuin kaikki lihakset hänen
ruumiissaan olisivat kutistuneet vilusta. Hän astui vuoteen luo ja
tahtoi puhua, mutta ei voinut "Sinun ei tarvitse sanoa mitään, Jörgen —
hän seisoi juuri tuossa vuoteeni jalkopäässä — — —"