Rouva Konge selitti kiirein sanoin kuinka kaikki oli tapahtunut: Olli
oli sanonut pari varomatonta sanaa... pieni riitaisuus... "ole nyt
järkevä, Jörgen."
"Enhän minä tätä ajatellut", ohki Olli.
Sängyssä makaava mies ei liikahtanut. Kankeana ja jäykkänä, kalpeissa
kasvoissa tavallista järkkymätöntä ylhäisyyttänsä hän makasi kädet
suoristettuina pitkin kylkiä kuin vanha sotilas, joka on tietoinen
arvokkaisuudestansa.
Lääkäri ei antanut suurta toivoa. Hän arveli, että olisi parasta
saattaa sairashuoneelle; mutta toistaiseksi täytyisi hänen jäädä
paikoilleen makaamaan.
Sairas liikautti samassa sormeansa, silmäluomet kohosivat hieman, ja
ruumis värähti.
"Isä!" virkkoi Jörgen ja tarttui häntä käteen.
Mutta isä ei kuullut.
Rouva Konge meni Jörgenin luo, taputti hänen käsivarttaan ja nyökkäsi
kehoittavasti. "Ajattele äitiäsi!"
Rauhatonna ja voihkien käveli Olli Konge makuuhuoneesta arkitupaan,
arkituvasta makuuhuoneeseen hykertäen käsiänsä, "Hyvä Jumala taivaassa,
varjele minua!"
"Jättäkää minut hetkeksi aikaa kahdenkesken hänen kanssaan", pyysi
Jörgen, kun kalpeisiin kasvoihin alkoi nousta vieno puna ja silmissä
näkyi tietoisuuden vilahdusta, vilahdusta siitä sielusta, joka kenties
hetken päästä muuttaisi ijankaikkisuuteen.
Tuskin oli kuitenkaan Olli päässyt kynnyksen yli, kun hän jo hiipi
takaisin: "Luuletko hänen kuolevan?"
"En tiedä, en tiedä. Mutta tahtoisin nyt olla kahden hänen kanssaan
vähän aikaa."
Olli, joka muistutti harmaata vahakuvaa, jolla on silmät lasista, ei
kuullut mitä Jörgen sanoi.
Vaimo veti häntä hihasta, mutta hän ei liikahtanut.
"Kaikki voisi tulla hyväksi, niin yksi kuin toinenkin asia, kunhan vain
saisit hänen sanomaan sanankaan, että hän..."
Jörgen ei kuunnellut mitä hän puhui, viittasi hänelle vain kädellänsä.