"Suuret kiitokset, neiti, liikaahan tämä on."
"Ei ole. Kiitos nyt vaan!"
Postimies pyyhkäsi nenäänsä ja nuuhkasi ilmaa sieramiinsa.
"Tämä pussi on raskas kantaa", jutteli postimies.
Neitonen ei kuullut mitä hän puhui, hänen sormensa hypistelivät
kirjettä, hän katsoi postileimaa, päiväystä, hänen sydämensä sykki
kiihkeästi odotuksesta.
Postimies hääri yhä laukkunsa kanssa. Kun remmi oli vedetty niin
tanakasti kiini remmin ylipäänsä voi vetää, alkoi hän napittaa
takkiansa ja asettaa laukkua olalleen. Ja kestääpä kotvasen, ennenkun
saa sellaisen vanhan, vastahakoisen laukun, joka aina vain pyrkii
hankaamaan, riippumaan oikein alalla.
Kun laukku vihdoinkin otti asettuaksensa, pyyhkäsi hän taas.
"Käsivarttakin pakottaa, ja se on käynyt kankeaksi monivuotisesta
kantamisesta."
"Onhan teillä vielä muitakin myttyjä kannettavana kuin postilaukku."
"Ainahan niitä on."
"Ja kaiketi teillä on kovin pieni palkkakin, Walle? Kas tässä on toinen
25 äyrinen — olkaa hyvä!"
"Paljon kiitoksia, neiti! Te olette kovin hyväntahtoinen."