"Kyllä niitä menee. Hyvästi nyt, ja suuret kiitokset, neiti!"
Ja vääräsääri läksi astumaan tietä kohti.
Vapisevin sormin veti nuori tyttö kirjeen kuorestaan ja katsoi
allekirjoitusta. Sen luettuaan hän kulki haudan vastaiselle puolen,
viitasi katseen oikeaan, katseen vasempaan ja eteenpäin ja istuutui
sitten muutaman pensaan alle. Ja luettuaan kirjeen vaipui käsi alas ja
hän katsoi eteensä mitään näkemättä, hengästyneenä, voimatta selvittää
ja järjestää ajatuksiaan.
Sitten hän käänsi katseensa taivaalle — kaksi suurta, säteilevää
silmää, jotka kysyivät jumalalta: "Mitä tämä on?"
Aurinko, joka siihen saakka oli piiloutunut ja vaaninut pilven
takana, ikäänkuin odotellen, että hän lukemisensa lopettaisi,
tuli nyt äkkiä näkyviin ja valoi nummen ja etäisten metsien yli
punaisenkellertävän valovirran. Hän muisti ehdottomasti sen aamun
siellä Himmelbjaergetillä. Hänen sydämensä sykki veren koko
levottomalla voimalla, vavahteleva valo- ja värivirta, käsittämätön
paljous väikkyviä ajatusvivahduksia lipui mieleen ja pani hänen
sisimmän sielunsa vapisemaan.
Samassa alkoi Odumin kirkon iltakellot soida. Kellojen ääni ja
iltarusko yhdistyivät elvyttämään hänessä uusia muistoja, joukottain
mielikuvia, jotka tunkivat sieluun heleän, hellän soiton ja loistavan
auringonkehän ohella.
"... Pankaa kernaasti minutkin siihen romaaniin... kaksi nuorta,
joiden täytyy paljon kokea; mutta vihdoin viimein — ja sitten soivat
kirkonkellot."
Hän puristi käden rintaansa ja ummisti silmänsä. "Taivaan Jumala, mitä
tämä on?"
Ei, olihan se mahdotonta, tämä, että aivan äkkiä tulla muutetuksi
maailmaan, joka säteili ja välähteli onnesta... että tämä käsittämätön
tapahtuisi... että Jumala nyt tahtoisi tulla yhdistämään heidän
kätensä...
"Ei, ei, eihän se ole Jumala", kuului samassa hänen sielussaan.
"Erotettu...?"
Samassa hän myöskin tunsi pettymyksen kylmän virran valahtavan
sieluunsa. Hän avasi silmänsä, värisi, katsoi hämmentyneenä
ympärilleen. Missä hän oli?
Nyt hän huomasi valonhohteen kadonneen nummelta ja metsästä, aurinko
oli jälleen mennyt pilven taakse, nummen peitti synkkä hämärä, metsä
oli entistään pimeämpi.
Hän pyyhkäsi käsiään ja vaipui kokoon niin tuiki avuttomana, kuin
ikänään sydän voi olla, joka on vapaana lennellyt rajattomissa
korkeuksissa, mutta äkkiä tuntee itsensä heitetyksi takaisin entiselle
paikalleen Jumalan järkkymättömien lakien taakse.
"Niinpä luulinkin...!" kuului samassa miehen ääni, ja pikku tyttönen
riensi hänen luokseen.
Marie pisti kirjeen taskuun, pyyhkäsi pari kyyneltä silmistään ja nousi.
"Minä olin näkevinäni sinun istuvan täällä ylhäällä... kuinka, sinä
näytät niin surulliselta?"
"Tietoja kodista."
Nuori pappi nyökkäsi ymmärtävästi päätään. "Niin", kuului kuin keskellä
huokausta — "siihen tarvitaan aikaa."
Neitonen ymmärsi hänen puhuvan hänen ja hänen äitinsä surusta.
"Kaikki olemme jotain semmoista kokeneet", puhui hän edelleen. "Mutta
aika ja Jumalan johdatus parantaa kaikki haavat." Hän taputti neitosta
osanottavasti olalle.
"Me koetamme viihdyttää sinua kotona, niin hyvin kuin käsin voimme;
sinä olet tehnyt niin paljon meidän eteemme."
"Minä en voi kärsiä, että sinä siitä aina puhut."
"Mutta onhan se totta, Marie rakas. Sanoin juuri äsken äidille — pikku
Kaja kuuli sen —: 'Eikö ole kumma, että yksi ainoa ihminen voi tehdä
kodin niin miellyttäväksi ja herttaiseksi monelle? Täällä Marie on
asuskellut ja rakentanut puolittain hävitettyä kotia ja saanut siihen
entisen herttaisen, kodikkaan tunnelman...' niin, sen sinä olet tehnyt,
ja sitä emme koskaan unohda."
Neitonen katsoi häneen. Hänen äänessään oli niin syvää kiitollisuutta.
"Menemmekö kotiin?"
Aivan itsestänsä järjestyivät he siten, että nuori pappi ja nuori
taloudenhoitajatar otti kumpikin pienen lapsenkäden omaansa ja
kävelivät näin pappilaa kohti.
Keskustelu ylemmän ja alemman luomakunnan sopusoinnusta ja tämän
sopusoinnun vaikutuksesta ihmissydämeen, tunnelmien yhtyminen hiljaisen
illan loppuakordiin käänsi vähitellen Marien ajatukset uusille urille.
Nuori leskimies käveli katsellen kotiaan, joka näytti pieneltä
lehdettömältä metsiköltä jossa oli aukko ja savua tupruava uunin piippu.
Taaskin virtasi lounaasta punertavaa valoa.
"Kas, tuossa on aurinko taas!" huudahti pappi. "Yhtäkkiä näkee
kymmenen kertaa niin kauas kuin tavallisesti! Ja koko maailma on
purppurahohteessa!"
Neitonen ei vastannut, hänen mielensä oli kaukana muutamassa paikassa,
jossa eräs toinen oli puhunut niistä väkevistä valovirroista, jotka
äkkiä tulla kohahtavat ja elvyttävät meissä elämän.
Pappi vilkaisi katseen häneen. Niin hienolta ja kauniilta hän näytti
tässä valaistuksessa. Katsoi sitten pientä tytärtänsä, käänsi katseensa
taivaalle ja sitten kotiinsa.
Hänen silmänsä säteilivät. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi
nähnyt kotiansa niin ihanassa rusohohteessa.