Iltapuoleen eräänä pimeänä syyspäivänä istui eräs nuori tyttö
sankarihaudalla Ödumin nummella katsellen Vejlen metsiin päin. Nummi
levitteleikse hänen ympärillänsä kuni iso, ruskea kokos-syistä tehty
matto, etäällä idässä seisoi metsä sinertävänä ilmapohjana, luonto oli
synkkä ja raskas.
Niin monta, monta kertaa hän oli istunut täällä haudalla katsellen
itään päin, muutamaa metsänaukkoa kohti; sillä sielläpäinhän — —
Niin elävänä hän siinä hänen edessänsä seisoi; niin korkeana, niin
terveytimisenä, hiukan ryhditönnä liikkeissään — sinä suurena lapsena,
joksi Möller häntä aina sanoi.
Hän näki hänet sellaisena kun hän oli puodissa, aina terveenä,
raittiina ja iloisena, jutellen yhtä ystävällisesti rikkaiden kuin
köyhienkin kanssa, avuliaana ja herttaisena, hän näki ja kuuli hänet,
sellaisena kun hän seisoi korokkeella konserteissa, vilkaisten
iloisia silmäyksiä tuttavilleen kuulijain joukossa, ja myöskin
hänelle, kierrellen tummia viiksiänsä ja singahuttaen voimakkaita
barytoni-säveleitään tuolla lapsellisen iloisella reippaudella, joka
pani kaikki sydämet sykkimään mieltymyksestä.
Hän näki hänet useissa eri tilaisuuksissa, jotka hän oli säilyttänyt
muistissansa; siinä hän istui pianon ääressä laulaen kasvot ylöspäin
käännettyinä, tuossa hän juoksi hakemaan vettä, kun palvelijatar oli
sairas — tuossa hän hyppäsi ulos luhdinikkunasta noin 5—6 kyynärän
korkeudelta, joutuakseen pelastamaan erästä poikaa, joka satamassa oli
pudonnut veteen.
Mutta sitten oli äkkiä hänen silmäinsä edessä se viimeinen kuva, mikä
hänellä oli hänestä — mies, jonka silmistä puhui sydänsuru.
Värähdellen vilusta kääriytyi hän isoon saaliinsa, puristi käsivarret
kylkiinsä ja kyyristyi kokoon. Kauan hän istui siinä liikkumatta,
katsoen ylös ilmaan suurine säteilevine silmineen, jotka kerta
kerraltaan kysyivät Jumalalta. "Miksi olet tehnyt tämän?"
Miksi oli Jumala sytyttänyt liekin hänen ja Jörgenin sydämessä, kun
hän ei kuitenkaan tahtonut heidän käsiään yhdistää? Miksi piti hänen
istua tässä tämä tuska rinnassansa, sydämessä tämä kalvava kaiho, ja
kauas kantava katse, joka metsien ja vesien yli näki suorastaan siihen
kotiin, jossa hänellä oli ollut vaikutusalansa, ja jossa hänen henkensä
vielä nytkin asui yöt ja päivät, mutta johon hän ei koskaan enää saanut
astua? Miksi kirjoitti Jumala niin monen ihmisen elämälle lakeja niin
arvoituksentapaisella kirjoituksella, ettei sitä kukaan voinut lukea?
"Hyvää iltaa, neiti!" hän kuuli miehen äänen sanovan.