Jörgen puhui äänellä, kuin olisi hänelle rovastin rakkausjuttu ollut
yhdentekevä, mutta olihan jostain puhuttava.
"Eikö se _nainen_ sitten pitänyt _hänestä_?"
Möller seisattui ehdottomasti ja veti ylös kulmansa: "Hänhän oli nainut
vaimo, sanoin minä."
"Mutta onhan niitä niin monta... niinkuin hänkin tuossa."
Rouva Hahn se miehensä kanssa ajaa suhisti ohitse ja tervehti
säteilevine silmineen.
"Niin", mutisi Möller pannen taas jalkansa liikkeelle.
"Luopuivatko he kohta toisistaan?"
Vanhus seisattui taas ja katsoi taaksensa. "Sen verran vain voin
kertoa sinulle, että hän nuorena pappina myöhäisenä iltahetkenä kuin
muinoin Nikodemus tuli vaarisi luo neuvoa saamaan: 'Niin ja niin, me
rakastamme toisiamme — mitä on meidän tekeminen?' — Silloin otti vanha
pastori Raudrup raamattunsa ja avasi sen: 'Lukekaa tämä!' — Niin, sen
paikan hän hyvin tunsi; mutta olihan Paavali lausunut sanoja, jotka
kristityille ihmisille näyttivät avaavan tien eroon. — Mutta siitä ei
tullut mitään; he eivät voineet."
Jörgen meni kotiin ja istuutui lukemaan. Mutta hän ei voinut lukea, ei
istua. Aina ja alinomaa hän palasi takaisin pyhyyden rikkomiseensa,
väkivaltaiseen avioliiton pyhyyteen murtautumiseensa. Pitäisikö hänen
koko elämänsä ajan kärsiä tämän rikoksensa takia?
Mikä kärsimätön este se olikaan, tuo omatunto! Oli kuin uskonnollinen
tunne olisi itseensä imenyt kaikki muut tunteet ja muodostanut ne
pyörteiksi väkevään virtaansa.
Hän tuli ajatelleeksi rovastia ja rouva Brunia. Ja hän käsitti tällä
hetkellä selvemmin kuin koskaan ennen, kuinka valtava voima Herran
pelko on tuhansissa ihmissydämissä. Sillä välin kun miljoonat, joilla
ei ole mitään tekemistä Jumalan kanssa, tyydyttävät elämänhaluansa
sisällisten epäilysten vaivaamatta, niin vakava kristitty joka toinen
päivä törmää omantuntonsa muuria vasten, jonka ovat muodostaneet Sinain
käskyt ja äänet seitsemän autuuden vuorelta. Ja niin nämä kärsivät
Jumalan lapset hiljaisesti nöyrtyvät ja laskevat kärsimisensä uhrin,
hellyytensä täydellisyyden Jumalan jalkain eteen.
Kuinka he _voivat_? Kuinka voi kukaan ihminen niin tyynesti taipua
asiassa, joka koskee sydämen sisimpiä juuria? Jos mikään maailmassa
oli hänelle mahdotonta, niin oli _se_, että mielestään juurruttaa
kaikki ajatukset yhdistymisestä Marien kanssa. Olihan hän yrittänyt
sitä kerta kerraltaan, oli taistellut niin rehellisesti kuin voi. Mutta
ei ollut sitä päivää, jolloin hän ei aamusta iltaan ajatellut häntä,
ei ollut sitä yötä, jolloin hän ei häntä kohdannut; hän näki hänet
kun aamu sarasti hänen ikkunoistansa, hän asusti hänen huoneissansa —
Amalien hahmossa — hän kattoi hänen pöytänsä, järjesti huoneita, tuli
portaita alas mustetölkin kanssa kirjakauppaan, hymyillen kummallisilla
silmillänsä.
Oli päiviä, jolloin tuntui, kuin koko hänen sisällinen elämänsä olisi
irtaantunut liitoksistansa ja uhmaten hyökännyt kaikkia niitä vastaan,
joiden ahdasmielinen jumalisuus astui hänen onnensa tielle. Ja se
ajatus, joka ennen varovaisesti nosti päätänsä hämärästä, kohoutui nyt
kirkkaaseen valoon ja muuttui ääneksi, joka puhui voimakkaita sanoja
hänen puhtaasta, selvästä ihmisoikeudestansa. Minkätähden se ei voisi
tapahtua, kun Amalie vapaaehtoisesti uhrautui eikä rahoistansakaan
välittänyt — minkätähden se siis ei voisi tapahtua?
Salaisella innolla hän ryhtyi lukemaan raamattua, luki läpi Mooseksen
kirjat, tutki vuorisaarnaa ja Paavalin Epistoloita, tutki ja mietti
päivät ja yöt.
Kun hän näin eräänä päivänä muutamassa vastailmestyneessä Etiikassa
luki tunnetun yliopiston professorin kirjoituksen avioerosta, niin
hänelle oli suuri ilo nähdä, kuinka vapaalla kannalla kirjan tekijä oli
tähän kysymykseen.
Lakkaamatta hän mielisteli ja houkutteli omaatuntoansa. Ja päivä
päivältään hän pääsi kappaleen eteenpäin. Hänen ajatustensa esine
menetti tämän jokapäiväisen menettelyn kautta vähitellen terävät
kulmansa ja kävi helpommin hallittavaksi. Hänen rakkautensa sai
raamatun sanan taivutetuksi aivan uusien näkökohtien valoon, joita
hänen sisin tunteensa tosin kieltäytyi hyväksymästä, mutta joihin
se lähemmän ja tarkemman harkinnan perästä yön yksinäisinä hetkinä
vähitellen yhä enemmän tutustui.
Sanomattoman keventävää iloa hän tunsi lukiessaan seuraavaa muutamassa
vapaamielisessä kirkollisessa lehdessä:
"... Avioerokysymys on lopultakin omantunnonkysymys, josta jokaisen on
päättäminen itsensä ja Jumalan kanssa salakammiossa, ja jota ei _saa_
eikä _voi_ alistaa minkään inhimillisen oikeuden tutkittavaksi..."
Vallan kuin hänen sydämestänsä puhuttu. Kun hän nyt kovan hengellisen
taistelun perästä oli päässyt tähän varmuuteen: se ei ole ainoastaan
luvallista, se on _välttämätöntäkin_, siitä riippuu kahden ihmisen onni
— —! Oi, Jumalan kiitos, tuntui kuin koittaisi hänelle uusi päivä!
Joka kerran, kun pääkaupungista tuli kirjalähetyksiä, valtasi hänet
levottomuus, kunnes hän ne sai avatuksi. Ensiksi hän aina taittoi
romaanien ja runokokoelmien uutuuksiin. Niissä sykki uusi aika.
Kenpä voi kieltää, että niissä, näissä kapinallisissa kirjoissa, oli
omituinen voima, ne kun asettivat miehuullisen uhmansa vanhentunutta
kirkollista tapaa vastaan ja lauloivat suuren intohimon korkeaveisuuta
sävelin, jotka löysivät vastakaikua joka ainoassa nuoressa rinnassa yli
koko maailman.
Mutta ne rahat, ne rahat! Eron hän saisi läpiviedyksi, hänhän tiesi,
että Amalie pian toipuisi ikävästänsä ja kenties tulisi onnelliseksi
toisen kanssa; mutta ne rahat? Se jäytäisi häntä läpi elämän —
eniten Olli Kongen takia — jos todellakin kävisi siten, että side
katkaistaisiin ilman että myötäjäiset maksettiin takaisin.
Silloin eräänä päivänä astuu kullan haltiatar hänen eteensä sormi
kohotettuna: "Minä tulen."
Vanha Möller se tuli haltijatar kainalossaan. Hetken aikaa
tirkisteltyään hän taskustaan otti esiin asiapaperin: "Tahdon nähdä,
voisinko sinua hiukan ilostuttaa, pikku Bang."
Avatessaan paperin näki Jörgen ensiksi leiman, jossa oli kolme
jalopeuraa ja kruunu. Silloin valtasi hänet vavahteleva aavistus.
"Olet kai aavistanut minkälainen 'viimeinen tahtoni' tulisi olemaan?"
Vanhus otti hyppysellisen nuuskaa. "Minullahan ei ole ketään, jota
voisin omakseni sanoa, paitsi sinä."
Nuori mies oli käynyt aivan kalpeaksi. "Minä en tiedä, kuinka teitä
kiittäisin."
"Ei sitä niin paljon ole — kaikkiaan vain noin viisi-kuusitoista
tuhatta."
Jörgen katsoi häneen, silmät kyyneltyivät, yhtäkkiä hän kiersi
käsivartensa hänelle kaulaan ja säikäytti vanhan herran painamalla
suutelon niille huulille, joita ei moniin, moniin vuosiin oltu suudeltu.
Nuoren miehen mieleen tuli ennen aavistamaton jäntevyys. Kaikki tiethän
hänelle nyt tasoitettiin! Hän tunsi, että nuori veri vielä virtaili
hänessä, rohkeus kiihtyi, kaihon, rakkauden silmitön rohkeus; toiminnan
hetki oli tullut, mikään maailman mahti häntä ei enää pidättäisi. Hän
tiesi kyllä, ettei hän Amalien kanssa vielä ollut viimeistä sanaa
puhunut, mutta ei auttanut; hän tiesi myöskin, että odotusaika tulisi
pitkäksi. Ja kumminkin — olisikohan se pitkä? Ei se olisi pitkä, sen
täyttäisi koko se juhlailo, joka aina käy suurten tapausten edellä.
Omantunnontuska ja hurmaava toivo täyttivät hänen sielunsa, oli kuin
hellimmät, hennoimmat tunteet hänessä olivat taistelleet rajusti
uhmailevien liikutusten kanssa — nyt piti selvityksen tapahtua; jos
Marie kieltäytyisi, niin sitten Jumalan nimessä — —