Rakkaus, sinä kaikkien sielujen itsevaltias, sinä salainen suurvalta,
joka yhdistyt ihmisluonnon voimakkaimpiin viettoihin, hyviin ja
eläimellisiin, joka mielessä elvytät aavistamattomia voimia, herätät,
yllytät, kidutat, teet lempeäksi ja hyväksi, teet rajuksi ja pahaksi
— rakkaus, sinä arvaamaton, sinä voimakas, joka pakotat yhden sydämen
uhraamaan punaisen sydänverensä ja kiihotat toisen verhoihin — rakkaus
kuinka tutkimaton ja arvoituksen tapainen onkaan olentosi!
Jotain tällaista kuuli Jörgen Bang, kun hän eräänä sunnuntaina meni
kirkkoon etsimään sovitusta maailman hallitsijan kanssa. Mutta hän ei
voinut käyttää kuulemaansa, se vain enensi hänen hämmennystänsä. Eikä
se ollutkaan toivo saada kuulla rovastin suusta kehottavia sanoja,
joka oli ajanut hänet tänne, vaan toivo lempeästä kohtauksesta itse
rakkauden alkulähteen kanssa, toivo saada tuntea Jumalan myönnytystä
siihen päätökseen, joka alkoi juurtua hänessä, ja saada siitä voimaa
murtamaan vanhan elämänsä ja rohkeutta siirtymään uuteen.
"Mutta on olemassa rakkaus, jonka olento on yksinkertainen, kuin lapsen
rakkaus", kuului edelleen saarnatuolista, "rakkaus, joka yhdistyy
ainoastaan siihen ihmisluonnossa, joka on puhdasta ja hyvää: se on
uskon ja toivon sisar, maailmallisen mielen voittaja ja joka virtaa
liikutetuista syvyyksistä ja laskee intohimonsa uhrin, koko hellyytensä
täydellisyyden Jumalan jalkojen eteen."
"Maailmallisen mielen voittaja", kertoi Jörgen itsekseen. Siinä se
taas oli, se tavallinen nuotti 'kieltäytymisestä' ja 'alistumisesta'.
Hänessä elpyi kova tunne, ja muuan ajatus välähti hänen mieleensä:
eiköhän Feuerbachin sanoissa ole totta, että kristinusko on sydämetön,
julma oppi?
Rovasti oli sillä välin joutunut puhumaan taistelusta lihan ja hengen
välillä:... "Tämä lakkaamaton taistelu meissä Jumalan ja maailman
välillä, tämä tunteminen olentonsa syvyydessä: sinä kuulut maailmaan,
sinä olet ainetta maailman aineesta, elämä sen elämästä, kuohuen halua
antautua sen nautinnoihin — tuo, että puristautuu kiinni siihen, jota
rakastaa, että taistelee kaikilla sielunsa voimilla löytääkseen ja
pitääkseen kiinni onnen niinä harvoina hetkinä, kun täällä maailmassa
elämme — ja toisaalta tuntea, että rinnassa on Jumalan ikävöiminen,
tuska ja pelko hänen armonsa menettämisestä, syvä tunne, joka
lakkaamatta kuiskaa että kieltäymisen voitto, ja pyhä lämmin antauminen
Jumalalle on elämän korkein onni — —."
Sen enempää Jörgen ei kuullut. Oli kuin rovastin isot harmaat silmät,
jotka katsoivat alas suoraan häneen, olisivat hajottaneet hänen
ajatuksensa joka taholle. Oliko tuo sanottu hänelle? Oliko äiti
kertonut kaikki rovastille? Vai rovastin oma vanha taisteluko se
kajahti noissa sanoissa?
Kotimatkalla hän kulki Möllerin kanssa, joka myöskin oli ollut kirkossa.
"Merkillinen mies se rovasti", virkkoi Jörgen, "hän puhuu aina niin
paljon rakkaudesta".
"Tiedäthän sinä sen, että sydämen kyllyydestä suu puhuu — —."
Jörgen astui mietteissään. "Olipa surullista ettei hän saanut sitä,
jota nuorena rakasti."
"Hän oli nainut vaimo."
"Niin, minä tiedän sen, se on, olen arvaillut, että se oli rouva Brun."