XV.

Oh elokuu. Ampumaseurassa vallitsi hiljaisuus ja kirjakaupassakin.

Ilma oli painostavan lämmin, nuoren miehen veri aaltoili kuumana ja

levottomana.

Kaikessa salaisuudessa hän teki käsinkirjoitusta pesästänsä, ei silti,

että hän sillä oikeastaan mitään tarkoitti, mutta että — olihan

kuitenkin hauska tietää — —. Mutta loppupäätös oli kerrassaan surkea.

Mitä oli tehtävä? Mielettömyyttä olisi ajatellakaan parinkymmenen

tuhannen lainan hankkimista.

Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että se uhkaus, jonka hän mielensä

kiivaudessa oli viskannut Ollille vasten silmiä, näytti aikaansaaneen

levottomuutta koko Konge-joukkiossa. Mutta huono lohdutus se oli.

Silloin hän sai tietää, että Möllerin yksi veli, tukkukauppias

pääkaupungissa, oli kuollut ja jättänyt jälkeensä perinnön. Kukapa

tiesi, eikö siinä ollut toivon pilkahdusta!

Mutta kaikki hänen erontuumansa olivat vain väreitä hänen minuutensa

pinnalla. Tutkiessaan itseänsä, hän tunsi varsin hyvin, että vaikka

hänellä olisikin kymmenentuhatta kruunua kumpaisessakin kädessä ja

sen lisäksi vielä korvissaan Amalien myöntymys, niin epäröisi hän

sittenkin; niin se sittenkin olisi kuin rouva Hahn oli sanonut: hänessä

oli esteenä yksi raamatunlause, monia raamatunlausetta, hänessä oli

Jumalantuntoa, ja se tunto oli hänen elämänsä perustunne.

Monta sanaa eivät aviopuolisot tähän aikaan vaihtaneet. Isänsä

rikoksesta hän harvoin sanoin oli tehnyt selkoa; mutta Amaliella ei

näkynyt olevan voimaa tajuamaan sen kauhistavaisuutta, tai lieneekö

suru lamauttanut hänen arvostelukykynsä.

Amalien olentoon oli tullut jotain säikähtynyttä, jonkinlaista

lapsellista kauhistusta, joka sai hänet vavahtamaan joka kerran,

kuullessaan miehensä askeleet. Tuo hymyilevä, mielistelevä,

koiranpenikantapainen hänen olennossaan ja käytöksessään oli kuin

tuskaksi muuttunut; joka ainoa katse, jonka hän Jörgeniin vilkasi,

puhui tuskallisesta pelosta.

Tuon kauhean päivän perästä hän ahtaissa aivoissaan oli suorittanut

voimiinsa nähden melkoisen työn. Hän oli näet herkeämättä arvaillut,

muistellut ja harkinnut kaikellaisia muistoja ja pikku piirteitä

Jörgenin ja Marien entisyydestä ja keksinyt mahdollisuuksia

tulevaisuutta varten.

Hänessä törmäsi yhteen kaksi päätunnetta: sääli omasta surkeasta

pettymyksestänsä ja tuska, että Jörgen nyt suorastaan potkaisisi hänet

luotansa. Hän saattoi maata sohvilla ja tuoleilla ja itkeä, jotta koko

ruumis hytkyi, sitä, että hänen täytyi niin julmasti kärsiä ja että

Jörgen oli niin katalasti käyttäytynyt häntä kohtaan − _häntä_, joka

kumminkin oli ollut hänelle niin hyvä, niin hyvä.

Mutta vähitellen syrjäytti tuskantunne kaiken muun.

Ensi kerran hänen elämässään tapahtui täydellinen mullistus hänen

uneliaisuuteen taipuneessa olennossansa, ja oli kuin lyhyessä ajassa

hänen lellittelevä rakkautensa olisi kerrassaan uudistunut, kuin olisi

hänessä puhjennut aivan uusi lämpövirta — nyt, kun hän oli hänet

menettämäisillään. Oli päiviä, jolloin hänen rakkautensa Jörgeniin

kuohahti tuliseksi hellyydeksi, joka hänessä itsessään vaikutti tuskaa

ja kauhistusta: hän ei tahtonut menettää häntä, hän ei tahtonut.

Vähitellen Amalie alkoi itse hoitaa talouttaan. Paljoa ennenkuin

aamuaurinko valaisi St. Povlin kirkon kultaista palloa, hän jo

punaisine käsineen hääri kyökissä ja huoneissa. Kun Jörgen nousi ylös

ja näki huoneiden olevan järjestyksessä ja Amalien itsensä kahvipöydän

ääressä puhtaassa valkoisessa aamupuvussaan, jota koristi pieni sininen

nauharuusu, niin hän ei voinut kieltää, että se vaikutti hänessä

jonkinlaista hetkellistä mielihyvää.

Toisinaan oli Jörgenin häntä niin sääli, hän saattoi istua pöydässä ja

sanoa itsellensä, että hänen pitäisi kiittää vaimoaan siitä, että hän

nyt niin hyvin hoiti kaikkia; mutta hänessä ei ollut miestä saamaan

sanaakaan huuliltansa, sillä hän tiesi, että samassa silmänräpäyksessä,

kun hän sanoisi ystävällisen sanan, puhkeisi Amalie itkemään,

heittäytyisi hänen syliinsä ja kertoisi, kuinka sanomattoman paljon hän

piti hänestä.

Vihdoinkin hän eräänä päivänä sai hänelle sanotuksi muutamia

tyytyväisyyttä ilmaisevia sanoja.

Mutta Amalie ei heittäytynytkään hänen polvellensa, istui vain

paikoillaan, hämmensi kuppiansa ja antoi kyyneleidensä vuotaa.

Tämä hiljainen surun näky pysyi hänen mielessään koko aamupäivän.

Heidän kahvia juodessaan iltapäivällä tarttui hän Amalien käteen ja

veti hänet viereensä tuolille.

"Pikku Amalie, me emme ole onnelliset."

Taaskin täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä, mutta hän istui

rauhallisena ja katsoi alas.

"Minä näen kyllä, että sinä kärsit", jatkoi Jörgen, "Ja saat uskoa,

että minun on tuskallista sitä nähdä!"

Kun Amalie ei virkkanut mitään, täytyi Jörgenin puhua yksin. Hän kärsi

— puhua yksin. Hän kärsi — puhui hän — sillä tiesihän Amalie, kuinka

hänen laitansa oli; hän oli voimainsa takaa taistellut, tunteittensa

voittamiseksi, hän taisteli joka ikinen päivä, joka ikinen yö, mutta

mitä auttoi se? Kärsimistä — ja yhä uudestaan kärsimistä.

"Me emme kumpikaan kestä tätä elämää, pikku Amalie."

Hänen katseensa kohosi ja hän katsoi kyynelten läpi Jörgeniin.

Hän tiesi Jörgenin kärsivän — hän kuuli sen hänen tuskallisista

huokauksistaan, kun hän öisin — vielä 2, 3 aikoina — rauhattomana

heittelihe vuoteellaan, hän näki sen hänestä aamulla, oli nähnyt

päivällisen aikana ja illalla. Ja ellei hän ennen olisi nähnyt, niin

näki hän sen nyt, näki sen hänen terävistä kasvoistaan, silmien syvästä

tuskasta.

"Tahdotko luvata minulle vain sen, Jörgen, että vielä jonkin aikaa

koetat kestää minun kanssani?"

Hänen surullinen katseensa ja hänen liikuttava lapsellinen pyyntönsä

vaikuttivat syvästi Jörgeniin.

"Minä lupaan sinulle enemmän, Amalie, minä lupaan että taistelen kuin

rehellinen mies itseäni vastaan. Ja muutoin saamme asettaa kaikki

Jumalan käteen."

Kyyneleet kumpaisenkin silmissä, ja sanat, joita kumpainenkin lausui,

ovat aviollisen salakammion kyyneleitä ja sanoja; mutta kaksi vierasta

korvaa kuulivat ovella sanat, ja kaksi vierasta silmää näki kyyneleet;

korvat olivat palvelijattaren ja silmät olivat Niilo Erhardtin.

Nuori tilanomistaja oli tullut tavallisella raittiilla reippaalla

tavallaan ja yritti jo kolkuttaa ovea, kun palvelija kuiskasi:

"Odottakaa ehkä hiukan."

"Minkätähden?"

"Siksi että —" Mariane ravistelihe ja nyrpisti nenäänsä.

Silloin Niilo Erhardt ymmärsi; mutta sen sijaan, että olisi välittänyt

hänen sanoistansa näpsäytti hän häntä nenälle: "Kas vaan neitsy

uteliasta, kun käy oven takana kuuntelemassa!"

Kumminkin hän hiukan varovasti astui nuorten luo, ja nähdessään neljä

kosteaa silmää ja ne kaksi nenäliinaa, joilla kiireesti pyyhäistiin

silmiä, ja joka tarkoittaa sanoa: "Ei mitään, ei mitään", kävi

ensi hetkellä hänen sydämessään kummallinen väre, mutta pää kohosi

pian: "Vai istutte tekin täällä ja aivastelette... minäkin olen

niin vilustunut ja minulla on sellainen nuha, että verenvuodolta

tuskin mitään näen. Hyvää päivää, Bang!... Ei, istukaa te vain,

rouva Bang; minulla oli vain asiana jutella muutamista vanhoista

harjoituskivääreistä."

Amalie meni kumminkin. Hän ei sietänyt sitä "talonpoikaa"; hän kun

aina kohteli niin tuttavallisesti hänen miestään, joka kuitenkin oli

luutnantti ja porvari.

Niilo Erhardt veti vaaleat kulmakarvansa ylös ja katseli hetkisen

tutkivasti ystäväänsä.

Jörgen kävi levottomaksi. "Istu alas! Minä olen saanut kirjeen

piirihallitukselta niistä kivääreistä... minä käyn sen."

Jörgenin ollessa puodin takaisessa kammarissa, joutui Niilo Erhardt

jutteluun rouvan kanssa, jonka hän kutsui sisään.

Hän näytti surulliselta ja voi tuskin puhuakaan.

"Rouva Bang!" Hän tarttui häntä käteen. "Teidän pitää tulla ulos meidän

luoksemme; katsokaas minulla on niin hyvä vaimo."

Nyt sen näki hänen silmistään, että hän oli vilustunut, silmät kun

sävähtivät aivan vetisiksi. Amalie tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Hän osaa aina puhua niin hyvästi muille ja minullekin, kun sydäntä

jostakin syystä pakottaa. Tulkaa luoksemme!"

Tuota silmäystä ja sanojen hyvää, lämmintä sointua pikku rouva ei

voinut vastustaa.

"Kiitos, Niilo Erhardt! Te olette oikein kiltti, kun minuakin

ajattelette; minun mieheni pitää teistä niin paljon!"

"Minä luulen, että meidän neljän pitää oikein liittyä yhteen. Te,

rouva, tulette paljon pitämään minun vaimostani, hän on sellainen kelpo

nainen."

Niilo Erhardt ja hänen vaimonsa, Karen Kirstine, jotka hyvin tiesivät

syyn Jörgenin ja hänen vaimonsa väliseen suhteeseen, olivat tästä

päivästä lähtien heille uskollisena tukena. Niilo Erhardtia säälitti

yhtä paljon Amalie kun Jörgenkin ja hän lähetti usein vaimonsa viemään

nuorelle rouvalle kukkasia ja huvittamaan häntä iloisuudellaan. Ja kun

Amalie oikein tuli tuntemaan tämän nuoren talonpoikaisvaimon, mieltyi

hän kerrassaan häneen: hän oli todellakin herttainen, ja ajatella, että

hänellä oli meijeri ja hän keitti ruokaa heinälaatikossa ja saattoi

istua ja jutella Jörgenin kanssa Darvinista ja Georg Brandesista — ja

ties mistä kaikista. Ja Niilo Erhardtin luona oli niin kodikasta ja

puhdasta ja somaa. Huomasihan sen kyllä puheestakin esimerkiksi, että

Niilo Erhardt ja Karen Kirstine olivat talonpoikia, mutta eihän heiltä

voinut vaatiakaan, että he puhuisivat kuin sivistyneet.

Olipa oikein hauskaa, kuinka hyvälle tuulelle Jörgen tuli aina Niilo

Erhardtin luona käydessään tai kun Niilo Erhardt oli heidän luonaan.

* * * * *

"Ptruu!" seisautti tilanomistaja muutamana syyskuun sunnuntaina

Ruskojansa kirjakauppiaan portille. Hänen vaimonsa ja tämän sisar sekä

muuan nuori maanviljelysopistolainen Erhardtin vaimon sisaren sulhanen,

istuivat vaunuissa ja niissä oli myöskin iso, neliskulmainen kori.

Avonaiseen ikkunaan ylhäällä tuli näkyviin naisen pää leveälierisessä

hatussa: "Me olemme valmiit — päivää, päivää! Nyt minä tulen."

Portista tuli nuori kirjakauppias kirjava vaippa käsivarrella ja

kaksi sikaria kädessä, "No, nyt lähdetään! Ole hyvä, poltatko?" (He

sinuttelivat nyt).

"Ei kiitos, vatsani ei ole kunnossa, minä en uskalla."

Amalie nousi naisten ja maanviljelysoppilaan luo, ja Jörgen istuutui

kuskille ystävänsä viereen.

"Mikä vatsaa vaivaa?"

"En tiedä; kai siellä viime yönä on pidetty valtiollista kokousta,

sillä siellä oli sellainen mellakka, jotta on silmääkään saattanut

ummistaa."

Jörgen puhkesi nauramaan ja iloinen mieli oli kohta viritetty.

Sitten ruoskansivallus ja lähdettiin matkalle. Kulettiin kirkkaan

syystaivaan alla, kesantovainioiden keskitse ja unelmoivien metsien

läpi, jossa oravat ja linnut hyppelivät oksien välissä.

Niilo Erhardt oli pahoinvoipa, sitä paitsi taloudelliset huolet

painoivat häntä; mutta hän oli päättänyt, että se päivä olisi ilopäivä

niille kahdelle kaupunkilaiselle, jotka niin harvoin yhdessä tulivat

maalle.

"Minä en ymmärrä minkälaiset vatsat nykyajan ihmisillä on", valitti

maanviljelysopiston oppilas. "Vanhat talonpojat saattaisivat syödä

vaikka pikkukiviä ja naulasia ilman että se heitä laisinkaan haittaisi."

Niilo Erhardt arveli, että olisi kasvatettava aivan uusi sukupolvi.

Voimistelua — voimistelua! Itsekin hän nyt tahtoisi juosta, juosta.

Sitten syötiin ja juotiin ulkosalla, hypättiin pukkia ja poltettiin

kuusenkäpyjä.

Ajopelit, joissa oli pieni ajaja ja vanhempi naishenkilö vieri

parinkymmenen kyynärän päässä rinteestä, jossa he loikoivat. Jörgen

nosti päätään.

"Hyvää päivää!" tervehti rouva Römer ja nyökkäsi heille. "Päivää,

päivää!" hän yhä nyökkäili.

Jörgen muisti nyt, että rouva Römer oli Niilo Erhardtin luona olevan

metsäpäällysmiehen sisar.

Amalie istui katsoen mieheensä, joka oli käynyt äänettömäksi ja

nyreäksi.

Onneksi Niilo Erhardtin vatsa äkkiä täydellisesti parani.

Nytkähdys käsillä ja jaloilla, ja yks kaks hän seisoi siinä sormet

lakinreunassa: "Herra esimies, nyt lähdetään virkamatkalle! Et

varmaankaan vielä ole nähnyt 10:nen piirin uutta ampumarataa...

juostaanpa sinne, se on tuossa Hjortesöenin luona."

Jörgen ja Niilo Erhardt läksivät, nuoret kihlatutkin pistäysivät pois,

ja molemmat vaimot jäivät kahden.

Amalie laski päänsä nuoren talonpoikaisvaimon rintaa vasten ja puhkesi

itkuun.

Karen Kirstine hiveli hänen selkäänsä, "Minä tiedän, minä tiedän. Mutta

elkää kuitenkaan sanoko hänelle mitään, eihän hän sille mitään mahda."

"Se on niin — kauheata. Minä en tiedä mitä tehdä. Toisinaan käy mieleni

niin katkeraksi heitä molempia kohtaan."

"Siitä ei ole mitään hyötyä; teidän pitää puhutella häntä tyynesti."

"Koetunhan minä pakottaa itseäni, minä koetan olla hänelle niin hyvä."

"Niin — enhän minä tiedä; kenties liiaksi riiputte hänessä, vain

yhtenään kädet kaulassa."

"En minä sitä enää tee, minä en uskalla."

"Minä luulen olevan parasta, ettei olla mistään tietävinänsä ja tehdä

koti hänelle niin hauskaksi kuin suinkin; niin sanoo teidän..."

hän katkasi äkkiä puheensa kuin tavatessaan itsensä varomattomasta

puheesta. (Asianlaita oli siten, että kanslianeuvoksetar oli saanut

käsiinsä Karen Kirstinen ja pyytänyt häntä ja hänen miestänsä tekemään

voitavansa saadakseen asiat oikealle tolalle. Hän — rouva Hahn — se oli

tämän maamatkankin aikaansaanut).

"Mutta sitähän minä teen", alkoi Amalie; "kaiket päivät minä häärin; ja

siistin ja näen vaivaa laittaissani hyvää ruokaa, ja kumminkin — —."

"Elkää nyt itkekö. Sellainen ajan oloon häipyy."

"Se on niin kauheata! Ja toisinaan minun on häntä niin sääli, minä kun

näen, että hän on niin onneton kanssani." Sitten seurasi pari uutta

itkun puuskaa.

"Ei hän sitä ole. Mariane on kertonut, ettei hän salli teistä

sanottavan pahaa sanaa."

"Onko hän kertonut niin?" Nuoren rouvan silmiin tuli äkkiä uutta eloa.

"On hän. Se on totta. Ja kun hän tässä viimein kävi meillä ja juteltiin

kodista ja sen semmoisesta, niin hän yhtäkkiä sanoi: 'Niin, meidän,

Niilo, pitäisi kiittää Jumalaa että olemme saaneet niin hyvät vaimot,

miten asiat muutoin lienevätkin.' Niin hän sanoi. Se on totta."

"Jumalan kiitos siitä!" Katkerain kyynelten perästä seurasi keventävät

ilokyyneleet.

"Ja me vaimot, me voimme sanoa: Jumalalle olkoon ikuinen kiitos, että

me olemme saaneet niin hyvät miehet, jotka eivät tee muuta, kuin minkä

tietävät oikeaksi Jumalan ja ihmisten edessä."

"Niin — — Jumalalle kiitos, sen me tiedämme."

"Kaikilla ihmisillä on jotain kärsittävää, on minullakin ja Niilolla:

olemme taloudellisessa ahdingossa, emme tiedä kuinka kauan jaksamme

pysyä pystyssä, ja meidän on niin ikävää ajatella, että jos Niilon

pitää mennä syntymätalostaan."

"Onko asiat niin hullusti?"

"Ei voi enää paljon hullummin olla kuin on. Meille tuli suuri vahinko

viime vuonna, kun veljeni täytyi mennä talostansa, ja sitten muitakin

vahingoita sen lisäksi. Mieleni on niin surullinen Niilon takia. Mutta

Niilo on niin hyvä ihminen ja ymmärtää ohjata omat ja toisen ajatukset

ylöspäin; ja niin se aina menee eteenpäin."

"Sinä olet onnellinen vaimo, Karen Kirstine."

"Niin olen, ja minä kiitän siitä Jumalaa joka päivä. Kun Niilo tulee

kotiin pellolta ja laskee kätensä olkapäilleni, katsoo minuun ja sanoo:

'Me pidämme yhtä, me kaksi!' — niin tekee mieleni itkeä sulasta ilosta."

Molemmat nuoret kihlatut, jotka olivat istuneet toisiaan syleillen

puunkannolla muutamien pähkinäpensaiden takana ja puhelleet heidän

tulevasta kodistaan ja päiväpaisteisesta tulevaisuudestaan, palasivat

nyt takaisin rinteelle ja panivat pitkälleen nurmelle vaimojen luo.

Niilo Erhardt ja Jörgenkin palasivat. Eipä ollut helppo arvata, mitä

ne molemmat olivat puhelleet, mutta Jörgenin kasvot olivat kokonaan

muuttuneet, ja hän puhui innokkaasti ystävänsä kanssa kilpa-ammunnasta

ja maan ampumayhdistyksistä.

Niilo Erhardt puristi vatsaansa ja väänsi suutansa. "Onko taaskin

hullusti?" kysyi hänen vaimonsa. "Siellä pidetään taas kokousta tänä

iltana, minä kuulen kuinka siellä huudetaan eläköön!"

"Sehän nyt on ikävätä."

"Mitäs me siitä nyt välittäisimme; me olemme tulleet metsään

huvittelemaan. Ylös nyt ja leikkimään kaikki!"

Nuori tilanomistaja oli pelkkää iloisuutta ja hilpeyttä. Keltaiset

kähärät valuivat alas lakin alta, silmät loistivat.

"Tulkaa tänne! Jokainen tarttuu omaansa käteen, sitten juoksemaan, niin

nähdään kutka ovat kestävimmät."

Kolme nuorta paria juosta livisti niittyä pitkin...

* * * * *

Puiden välissä lännessä alkoi jo punottaa. Nyt oli jo aika lähteä.

Niilo Erhardt viittasi kädellään Jörgenille: "Ei teidän tarvitse mennä

metsäpäällysmiehen talolle, minä tuon kyllä ajopelit tänne; ajetaan

toista tietä kotiin."

Kotimatkalla kirkkaassa kuutamossa ystävykset juttelivat ja tuumailivat

reippaasta talvielämästä, voimistelusta ja esitelmistä piireissä.

"Kelpo lailla voimistelua, kelpo lailla voimistelua!" intoili Niilo

Erhardt. "Se tekee niskat suoriksi ja antaa rohkeutta rintaan."

Katseet harhailivat joka taholle kirkkaassa syyskuun ilmassa, kuu

valaisi lahden pintaa, kaupungin kirkot ja savupiiput kuvastuivat

selvästi valkovasken keltaista länsitaivasta vasten, maaseurakunnan

seudut etelässä peitti sinertävä huuru.

"Siunattu ilta!" huudahti Niilo Erhardt katsellen ympärilleen

säteilevin silmin, "Tällaista lienee ollut alhaalla Sorössä, kun

Ingemann runoili unohtumattomat iltalaulunsa... eikö lauleta?"

"Rauha peittää maat ja mantereet, hiljaisuus on kaikkialla vaan:"

lauloi kuorossa kuusi nuorta ääntä. Hevoset kulkivat astutellen,

rattaiden ratinaa tuskin kuului. Jörgenin raikas ääni, jonka selvästi

erotti kuorosta, saattoi monen tiellä kulkijan pysähtymään ja

kuuntelemaan. Häntä itseään iltatunnelma ja ylhäältä hänen mieleensä

vuotava rauha niin liikutti, että hänen silmänsä kostuivat ja hän näki

hienoja sadekaaria ilmassa.

Ja kun vaunut niin taas seisattuivat kirjakauppiaan portille, sieppasi

Jörgen vaimonsa syliinsä ja keikautti hänet alas kadulle.

"Ja sydämellinen kiitos nyt, rakkaat ystävät, tästä raittiista

hauskasta päivästä!"

"Ei kestä, ei kestä!" Niilo Erhardt puristi molempien käsiä. "Tulkaa

pian luoksemme taas! Meillä on kypsiä omenia, ja nuoria kananpoikia ja

neljä huonetta ja iloista mieltä."

Sitten ruoskan läimäys ja taas matkalle. Pienen keltaisen talon

avonaisessa ikkunassa rannalla seisoi Martta katsellen ulos. Vaunujen

vieriessä ohi, tervehti Niilo Erhardt piiskanvarrella ja huusi:

"Terveisiä äidillenne! Luutnantti itse sanoi, että tämä päivä oli

oikein raitis ja hauska päivä!" Ja Karen Kirstine ja hänen sisarensa

huiskuttivat nenäliinojansa; "Terveisiä, terveisiä!"

Sinä iltana siinä pienessä keltaisessa talossa ristiytyi kaksi hienoa

naisen kättä tavattoman hartaasti:

"Kiitos, Jumala, tästä hyvästä päivästä!"