XVI.

Syksyn huvitukset olivat täydessä käynnissä. Huviteltiin teatterissa,

seuroissa ja kodeissa. Laulu- ja soittoyhdistykset antoivat konsertteja

realikoulun voimistelusalissa, puotilaiset naisineen pitivät

tanssikekkereitä ulkosalla, kodeissa pidettiin päivälliskekkereitä

ja peliseuroja, ja postitalon vakinaiset vieraat hörppivät isoista

laseistaan ja juorusivat kaupungin tapahtumista.

Kaikkialla kaupungissa puhuttiin vielä pankinkavallus-huhuista ja

maajaista uutisista Storgadelta. Nämä viimeiset, olivatkin oikein

uteliaisuuden haluttua tavaraa, niitä kun vielä peitti epäselvyyden

huntu, joka antoi mielikuvitukselle aihetta mitä hurjimpiin

arvailuihin, ja ne vaikuttivat kuin virkistävät rypäleet kaikkiin

uutisia janoaviin kurkkuihin ja panivat monet siveät silmät — etenkin

vanhojen, naimattomien naisten — kääntämään valkuaiset taivasta kohti.

Mitä Jörgen pelkäsi, tapahtui: hänen isänsä sai eron kassöörin virasta.

Niin, kertoi vanha herra kaupungilla, hän oli kestänyt paikoillaan

niin kauan kuin mutta silmät — ja hermot — —. Nyt hänen täytyi tyytyä

olemaan jonkinlaisena päällysmiehenä — em! — pitämään silmällä

kirjureita ja pankin alempia virkamiehiä ja kiireessä käänteessä itse

tarttua kynään, milloin toiset eivät kyenneet suoriutumaan.

Niinkuin entisinäkin aikoina astui hän nytkin iltasin postitalolla

sijaitsevaan klubiin koko itsetuntonsa kankeus niskassansa, tervehti

tuttaviaan armollisella kädenliikkeellä sekä istuutui pitkäveteisellä

huudahduksella "Aa—h!" ja kasvojen ilmeellä, kuin olisi hänellä

pankissa isokin kapitaali.

Hänen hyvinvointiansa ei laisinkaan häirinnyt se seikka, että hänellä

itsellänsä harvoin nyt enää oli rahaa kosteisiin virvokkeisiin; sillä

tässä hyvässä pikkukaupungissa oli kuin kaikissa muissakin hyvissä

pikkukaupungeissa, hyväntahtoisia sieluja, joiden mielestä oli kunnia

saada tyhjentää, totilaseja _kanslianeuvoksen_ kurkkuun.

Toisinaan tuli kanslianeuvos kirjakauppaan saamaan sikarin tai jotain

muuta. Hän oli aina kankea ja pönäkkä ja antoi ylhäisyytensä vaikuttaa

masentavasti puotilaiseen. Mutta Jörgen näki, mitä kukaan muu ei

nähnyt: sen aran katseen, joka toisinaan vilahti esiin silmälasien

takaa.

Isän ja pojan välille oli kehittynyt kummallinen suhde. He olivat

jonkinlaisella äänettömällä sotajalalla keskenään, joka oli tuskallista

molemmille, sillä molempien veri halusi rauhaa.

Nuori mies ajatteli kumminkin tähän aikaan suhteellisesti vähä isäänsä;

hänen mielensä täytti se toinen — se, joka oli takaisintungettava

unhotuksiin, mutta joka joka päivä puhkesi esiin uusissa ajatuksissa.

Muutamana aamuna hän näki Amalien puuhailevan pelipöydän ääressä hänen

huoneessaan. Mitähän se oli? Hän meni lähemmä. Samassa Amalie kääntyi

syrjittäin, varmaankin nähdäkseen paremmin — — siinä hän seisoi kyynel

poskelle vierähtäneenä pyyhkien pölyä toisesta kynttiläjalasta.

Jörgen hiipi pois; mutta myöhemmin päivällä hän sai tilaisuutta

korjata pois kynttiläjalat, eikä niitä enää sen perästä näkynyt hänen

pöydällänsä.

Amalien aivot tarvitsivat tavallisesti hyvän aikaa jotain ajatusta

valmistaaksensa, eikä hän vielä sinä päivänä saanutkaan mitään

valmiiksi; mutta yöllä hereillään maatessaan hän niin ahkerasti mietti,

että sai muodostetuksi arvelun; sillä seuraavana päivänä hän katseli

Jörgeniä silmissään syvää, kunnioittavaa kiitollisuutta.

Jonkun aikaa he harjoittivat tällaista onnetonta näyttelemistä

keskenään, milloin silmillä, joissa oli hartaasti kysyvä katse, milloin

työllä, pienillä vihjauksilla, jotka puhuivat enemmän kuin sanat.

Nuoren vaimon silmissä saattoi välähdellä omituinen, väijyvä ilo,

ja yksin ollessaan hän saattoi ristiä kätensä, katsoa taivaalle ja

kuiskata: "Oi, suokoon Jumala, suokoon Jumala...!"

Mutta sitten eräänä iltana tuli taas levottomuutta leiriin. Jörgen

istui lukien muuatta sanomalehteä. Lukiessaan erästä kuolemanilmoitusta

tunsi hän äkkiä, kuin jos käsi olisi kouristanut hänen sydäntänsä.

Amalie, joka jo ennakolta oli uutisen lukenut, ja jonka päättelemiskyky

tässä tilaisuudessa oli tavattoman nopea, istui vaarinottaen häntä

levottomin silmin.

Sanomalehti oli vaipunut hänen syliinsä ja hän istui syvissä

ajatuksissa tuijottaen eteensä: Nyt hän siis tulisi kotiin — muutamien

päivien kuluttua hän tapaisi hänet ja katsoisi hänen syviin,

surullisiin silmiinsä.

Hän nousi ja alkoi astella edestakaisin lattialla alinomaa vaieten.

Aavistukset ja kysymykset kuohahtivat sieluun; kieltäytymisensä ohutta

kuorta, joka oli muodostunut hänen rakkautensa ympärille, järisytti

sisällinen täristys.

Yöllä hän taisteli olikohan oikein, että hän meni hautajaisiin?

Tiesihän hän niin hyvin, että hänessä hehkuva tunne, tuo aina kytevä

kaivos-tuli, puhaltaisi uusi kohtaus taas täyteen liekkiin.

Tuskallinen levottomuus kiusasi seuraavina päivinä nuorta vaimoa. Joka

kerran miehensä nähdessään hän kävi hengästyneeksi.

Kun he hautajaispäivänä istuivat aamiaispöydässä, ja Jörgen juuri oli

nousemaisillaan pöydästä tavalliseen tapaansa lyhyesti kiittäen, kysyi

Amalie:

"Menetkö hautajaisiin?"

"Menen," vastasi Jörgen ja nousi. "Tiedäthän hyvin, että Römer oli

kauppatuttaviani."

"Tulenko minä mukaan?" Ääni vapisi itkun rajoilla.

"Tahdotko _vartioida_ minua?"

Lapsen rehellinen vastaus helmeili hänen silmissään.

"Jos hiukankin pelkäät siinä suhteessa, niin tee niin hyvin!"

Hän kävi oikein liikutetuksi kiitollisuudesta, että hän saisi mennä

mukaan häntä vartioimaan.

Heidän kulkiessaan katua ylöspäin — Amalie seppele käsivarrellaan — ja

sitten eteenpäin kirkkotarhan kappelia kohti, Jörgen melkein iloitsi

siitä, että hänen vaimonsa oli mukana; nyt hänellä kaiken aikaa olisi

omatuntonsa läheisyydessä ja että he olivat yhdessä saattaisi olla

kaupungille selityksenä, että he olivat täydessä sovussa ja halveksivat

kaikkia huhuja.

Vain pieni joukko ihmisiä oli kokoontunut siihen huoneeseen, jossa

arkku oli. Neljä naista istui seinivierellä oikealla, puolikymmentä

miestä vasemmalla.

Hänen katseensa lipui pitkin naisten riviä ja hän sai epämääräinen

vaikutuksen mustista harsoista; mutta — — eihän hän ollutkaan siinä

— oli, oli _tuossa_! Tuskallinen ilo puristi hänen rintaansa, kun

Marie käänsi päätänsä ja hän tunsi hienopiirteiset kasvot kirkkain,

kummallisin silmineen.

Jörgen istuutui muutaman maalarinsällin viereen. Yksi ajatus valtasi

hänet täydellisesti, suuri kaikkia vallitseva tunnelma. Ja tämä

tunnelma sai ajan seisattumaan, niin että kului puoli tuntia hänen

elämästään ilman että hän siitä mitään tiesi.

Siinä oli kaksi silmää, kaksi ruskeata lapsensilmää, jotka seurasivat

jokaista hänen liikettään, näkivät hänen ajatuksensa ja katsoivat hänen

sydämeensä.

Marie, joka kaiken aikaa oli istunut katse lattiaan kiintyneenä,

kalpeana ja kyyneletönnä, huomasi Amalien vasta, kun arkkua lähdettiin

kantamaan ulos. Sen kiitollisuuden tunteen valtaamana, jonka pieninkin

osanottavaisuuden ilmaus herättää surevassa sydämessä, tarttui hän

molemmin käsin Amalien käteen ja puristi sitä, ja se vaikutti, että

tämän pikku rouvan sielussa heräsi sellainen tunteiden sekasorto, että

hänen täytyi istuutua ja painaa sydäntään.

Kun vieraat hyvästelivät haudalla, laittoi Jörgen niin, että hän

ja Amalie olivat viimeisiä. Hetkeä, jolloin pari naista hyvästeli

leskeä, käytti Jörgen ojentaakseen kätensä Marielle. Ja siinä hän

seisoi katsellen noihin syviin surullisiin silmiin; hänen ajatuksensa

hämmentyivät, oli kuin hänet olisi vedetty alas hänen olentonsa

pohjattomaan syvyyteen.

Mutta sitten selveni hänen päänsä taas, hän sanoi tyynesti hyvästi,

kääntyi ja läksi.

Hänen vierellään oli seissut pieni itkettynyt rouva, joka jännitetyin

hermoin seurasi kohtausta. Ei ole hyvä tietää, mitä hän ajatteli ja

tunsi nähdessään ne kärsimisen piirteet, jotka kuvastuivat näiden

kahden ihmisen kasvoissa; hän ei sanonut mitään eikä hänellä ollut

voimaa lausua jäähyväistäkään Marieta hyvästellessään.

Mutta Jörgenin kodissa tapahtui sinä iltana jotain, jonka hän ei

koskaan ollut luullut voivan tapahtuvan, ja se mitä tapahtui oli, että

yksinkertainen, surullinen ihmissydän rakkaudesta uhrautui kahden

ihmisen onnen eteen.

"Jörgen — —" virkkoi hän hiljaa. "Minä näen kyllä, kuinka vaikea teidän

kumpaisenkin on."

Jörgen katsoi häneen kuin odottaen jotain enempää.

"Ja minä ymmärrän", hän jatkoi, "ettet sinä tätä pitkään kestä... tällä

lailla." Viimeiset sanat tulivat epäselvinä ääninä.

"Mitä sitten arvelet, pikku Amalie?"

Hetken aikaa hän istui hiljaa hengittäen. Sitten saivat vihdoin

vapisevat huulet sanotuksi sanottavansa.

"Minä tahdon — erota sinusta."

Jörgenin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän tarttui hänen molempiin

käsiinsä: "Amalie, sinä olet niin hyvä."

Mutta mitäpä hän muuta vastaisikaan? Hänen päänsä meni vallan sekaisin

eikä hän tiennyt miten asian ottaisi.

"Oi Amalie, tämä asia on niin monimutkainen, niin vaikea," kuului taas

hetken päästä. "Minulla sitä paitsi ei ole niitä rahojasi."

Toisinaan, kun hänen onnistui saada syrjäytetyksi jumalantuntonsa, hän

oli ajatellut sitäkin mahdollisuutta että hän vuotuisesti maksaisi

hänelle määrätyn summan pitemmän aikaa, mutta tätä mahdollisuutta hän

ei oikeastaan itsekään uskonut; sillä hänellä oli vielä monta vuotta

jälellä, ennenkuin hän pääsisi selväksi Mölleristä, jonka lisäksi hänen

vielä piti melkein kokonaan elättää omaisensa kotona.

"Minä en voi hankkia niitä," hän lisäsi.

"En minä rahoista väiltäkään." Se tuli niin rehellisesti, mutta samalla

niin surullisesti.

Jörgen näki, kuinka hänen rintansa aaltoili, hän näki — ensikerran

— että hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja että hän oli laihtunut,

vaatteet olivat väljät, kasvot surkastuneet ja itkettyneet. Häntä

säälitti nähdä sitä.

Mutta keskellä hänen sääliänsä oli pieni loistava kohta, joka säteili

salaisille ajatuksille. Olihan hän nyt _itse tarjoutunut_ eroamaan

hänestä? Olipa rahoistakin luopunut.

Hän teki pitkän kävelyretken pitkin lahden rantaa, selvittääkseen

itselleen sen päivän syvät vaikutukset.

Päivä paistoi metsään, raitis tuuli puhalsi lahdelta hänelle vastaan,

kalakaijat ja tiirat leijailivat ilmassa. Ja hänen mielessään

leijailivat tuhansin siivin toiveet, jotka tosin eivät uskaltaneet

liikkua aivan vapaasti, mutta kumminkin elvyttivät hänen rinnassaan

omituisen juhlallisen tunnelman.

Paluumatkalla hän kulki vanhempiensa puutarhat ohitse. Muutamalla

käytävällä harjoitelihe Emil käsillä kävelemistä. Merkillistä kuinka

nuo sääret pysyivät ilmassa. Mutta Jörgenillä oli sanomattoman

raitistuttavaa nähdä noiden huolettomien jäsenten potkivan ilmassa.

Hän oli huudahtamaisillaan: "Poika tule tänne, että saan syleillä

sinua!" — mutta sitten hän huomasi sisaren seisovan vilkuttamassa

kahvelilla kyökin ikkunassa.

Rakas Martta sisko — noiden neljän harmaan vanhan muurin sisällä hän

raatoi kaiket päivät ja kerkesi tuskin koskaan hengittämään raitista

ilmaa ulos metsään, — ja ehkäpä siitäkin syystä, ettei hänellä ollut

sellaisia vaatteitakaan, millä ulkona näyttäytyä. Hän tunsi äkkiä

voimakasta pakotusta olla sisarelle oikein hyvä ja hellä.

"Jörgen, minulla on paistetulta omenoita," ilmoitti nuori kalpea tyttö

kyökin ovelta. "Tule tänne!" Yksi kaks oli kyökkituoli vedetty esille

ja tehty tilaa pöydässä.

Kuinka hauskaa oli istua tässä kuin muinoin, tässä herttaisessa,

vanhassa kyökissä ja syödä omenoita! Hellä tunne valtasi hänet

uudestaan ja sai hänet kiertämään käsivartensa tytön vyötäisten ympäri

ja painamaan suutelon hänen huulillensa: "Kiitos rakas pikku sisko!"

Kun sisar avasi kätensä, jonka Jörgen oli puristanut kiinni pienen

esineen ympäri, jonka hän oli siihen pannut, kiilsi hänelle vastaan

uusi, kahdenkymmenenkruunun raha.

"Mutta Jörgen!"

"Osta sillä itsellesi kesätakki... niin, niin... pois nyt... minun

pitää mennä äidin luo!"

"Tervetuloa!" hymyili sairas vaimo hänelle vastaan ja ojensi kätensä.

"Kuinka jaksat, äiti kulta?"

"Kiitos, luulenpa että hiukan paremmin."

Paremminko? Jörgen tuijotti häneen. Oliko hänen kasvonsa pienenneet

tai tuliko se siitä, että hänen sankka valkoinen tukkansa tänään oli

alempana otsalla ja poskilla...?

"Kyllähän sinä tiedät," laski hän leikkiä ja silmät välähtivät tummien

kulmien alla, "ettei niitä vanhanaikaisia kyntteliä paksuine sydämineen

niinkään helposti puhalleta sammuksiin."

Jörgen istuutui tuolille hänen viereensä: "Me emme tulisikaan toimeen

ilman sinun kynttilääsi, äiti."

"Se on niin vanhanaikainen."

Iloisena kuin lapsi piti Martta ilmassa uutta kirkasta rahaansa.

"Katsos, äiti, uudeksi kesätakiksi!"

"Jörgen rakas, nytkö taas..."

"Ei ei ei ei!" hän keskeytti äidin. "Minä en voi kärsiä, että te

pidätte niin paljon porua turhasta. Minun avustani ei todellakaan

kannata puhua."

Liikutettuna puristi äiti hänen kättänsä, mutta ei virkkanut mitään.

"Kuinka unen laita on?" kysyi Jörgen.

"Kiitos, hyvin."

"Äiti kulta", puuttui puheeseen Martta, "kuinka, sinä kumminkin niin

reippaasti voit sanoa 'kiitos hyvin', kun et kuitenkaan kahteen yöhön

ole silmiäsi ummistanut."

"Olenhan minä! Mitäs se nyt on... kuulepas ennenkun menet... oletko

käynyt teurastajan luona?"

"En ole, mutta minä menen nyt heti."

"Koeta hankkia meille vähän lihaa liemeksi härän lavasta."

"Kyllä minä."

"Ja sittenhän puhdistat isän mustat housut."

"Sen minä olen jo tehnyt."

"Kiitos, tyttöseni! Ja pidäthän sitten huolta, että hänen tohvelinsa

ovat paikoillaan ja että yönuttu riippuu oven luona."

"Kyllä, äiti kulta... minun täytyy mennä paistoksiani katsomaan."

Hetken aikaa jutteli Jörgen äidin kanssa näppärästä Martta siskosta

ja kelpo pojasta ulkona, jonka iloinen ääni juuri rallatti jotain

laulunpätkää.

Yhtäkkiä hän tunsi syvää halua saada ilmaista äidille koko sydämensä

— lähestyä häntä hellästi mielitellen, mahdollisesti saadakseen hänen

myönnytyksensä ajatuksillensa.

Hän laskeutui polvilleen vuoteen ääreen, tarttui hänen käteensä ja

hyväili häntä kuin pieni poika. Ja sitten: "Äiti kulta — —."

Mutta kuinka se jumalaa pelkääväinen vaimo säikähtyikään kuullessaan

mitä hän ajatteli! Jyrkällä liikkeellä hän puolittain kohoutui

kyynäspäiden nojaan ja tuijotti häneen:

"Jörgen, kuinka voit sellaisia ajatuksia pitää?"

"Niin, sellaista minä ajattelen."

"Mutta, onhan se mahdotonta."

"Miksi se mahdotonta olisi?"

Hän vaipui takaisin vuoteelleen ja tuijotti kauan eteensä niinkuin

katsoo silloin, kun henki käy omia teitänsä.

"Mitä sinä sanoitkaan?" kysyi hän sitten.

"Minä sanoin, etten voi käsittää miksi se olisi niin mahdotonta."

Äiti ojensi hänelle hellästi kätensä ja virkkoi, äänessä omituisen

murtunut sointu:

"Minä niin mielelläni soisin sinulle sen, jota rakastat. Mutta eihän

sille mitään voi."

Niin jos Amalie olisi ollut uskoton, jatkoi hän, niin olisi hänellä

ollut puolellaan Jumalan sana; mutta sitä hän ei ollut ollut.

"Mutta tapahtuuhan tuhansia avioeroja ilman uskottomuuden perusteetta."

"Tapahtuu, vaan se ei ole oikein. Jotka kerran on yhteen vihitty — —.

Se on pyhä side, Jörgen. Vaarisi koetti aina estää..."

"Vaari oli niin vanhanaikainen, niin ahdasmielinen

raamatunkäsityksessään", keskeytti Jörgen häntä ja veti käden luokseen.

"Mutta tiedäthän itsekin, että Jumalan puhtaassa, selkeässä sanassa on

kirjoitettu: Minkä Jumala on yhteensovittanut..."

"Mutta Jumala ei ole yhteensovittanut Amalieta ja minua. Jos niin

olisi, niin minun täytyisi joutua epätoivoon sen tähden että hän voi

kohdella minua niin ankarasti."

"Jörgen, sinä et tiedä, kuinka sanasi toisinaan sattuvat minuun."

"Niin, mutta se on totta äiti. Jos Jumala tässä jotain on tehnyt, niin

hän on sytyttänyt syvän ja sydämellisen rakkauden Mariessa ja minussa

ja määrännyt meidät elämään yhdessä verrattomassa onnessa."

Äiti vaikeni taas hetken aikaa ja katsoi eteensä miettivästi.

"_Minulla_ ei ole ollut verratonta onnea", kuului sitten hiljaa. "Ja

kumminkin minä kiitän Jumalaa elämästäni."

"Niin — — on hyvä, että voit sen tehdä."

"Me emme käsitä Jumalan teitä, Jörgen; me tahtoisimme mieluummin

laittaa teitä itse."

Nyt he olivat siinä entisessä umpisokkelossa, jossa ei ollut

uloskäytävää; mutta hänen täytyi kerrankin saada tyhjentää sydämensä.

"Äiti, sinä, joka muutoin olet niin hyvä, kuinka voit sinä tässä

ainoassa suhteessa olla niin kova? Miksi täytyy minun olla onneton,

miksi minä en saa tulla onnelliseksi, kun minä nyt _voisin_."

"Enhän se ole _minä_ Jörgen, sehän on Jumala."

"Onko se sitten niin, että ainoastaan sellaisilla ihmisillä kuin rouva

Hahnilla ja hänen aatetovereillansa on lupa laittaa omia teitä? Onko

kristittynä oleminen sitten vain itsensäkieltämistä ja kiduttamista?"

"Meillä on ilo, jota _he_ eivät tunne."

"Niin sanomme _me_. Ja ne toiset sanovat: 'Tehkää hyvin, pitäkää ilonne

Herrassa', ja niin he itse ottavat kaiken sen elämänonnen, jonka voivat

kokoon haalia. Loppupäätös on, että he saavat kymmenen kertaa niin

paljon iloa ja nautintoa kuin me muut."

"Synnillistä iloa ja nautintoa."

"Ei ole oikein puhua siitä noin ylimalkaisesti. Heidän joukossaan on

monta hyvää, kelpo ihmistä. Syntiähän on ainoastaan se, minkä itse

tuntee rikokseksi; mutta eivät he tunne omantunnonsoimauksia omien

teiden laittamisesta, niinkuin sanoit, rouva Hahnissa ei ole vähääkään

sitä, joka näyttäisi synnintunnolta, hän on niin ilonen ja terve kuin

kukaan ihminen olla voi."

"En minäkään kiellä, että sellaisilla ihmisillä on paljon enemmän

nautintoa, kuin meillä muilla _tässä_ elämässä; mutta meillä on onnemme

talletettuna."

"Ja täällä sitten kiusata itseänsä tuolla ijankaikkisella: Sinun pitää

kieltäytyä, tuohon sinä et saa kajota, tuota sinä et saa tehdä."

"Sinä tiedät, mitä pyhä raamattu sanoo: 'Älkäät rakastako maailmaa,

eikä niitä kuin maailmassa ovat'..."

"Niin, mutta emmehän voi olla maailmaa rakastamatta. Ei kaikki täällä

maan päälläkään ole pelkkää jumalattomuutta ja pirullisuutta. Sinä elät

yliluonnollisessa maailmassa, äiti, sinä et koskaan ole kokenut, mitä

se on, että rakastaa sitä, jota ei voi saada, että päivät päästään

väännellä tuskasta."

Äidin suun ympärille tuli omituisen raskas hymy, hän hääri

nenäliinallaan ja hengitti kiivaasti mutta ei puhunut mitään.

"Jörgen", kuului sitten hetken perästä, "on yksi asia, joka kuuluu

meille kaikille ihmisille — ennen kaikkia muuta — se, näet, että

vakaasti pidämme silmäimme edessä sitä suurta, ijankaikkista

päämäärää... että sen saavutamme, kun lyhyt matkamme täällä maan päällä

päättyy."

"Pitääkö sitten luopua kaikesta, jota onneksi sanotaan täällä

maailmassa."

"Ei, sitä meidän ei pidä; mutta se onni, joka kiusauksena tulee

luoksemme, joka viekoittelee meitä luopumaan kristillisestä totuudesta

ja jumalantunnostamme, ja josta luovumme _Jumalan tähden_, se muuttuu

korkeammaksi onneksi, joka piiloutuu sisimpäämme ja jää sinne, kun

kaikki muu onni maailmassa pettää; saat uskoa sen, Jörgen."

"Äiti, sinä teet elämän minulle niin ahtaaksi, niin kerrassaan

sietämättömäksi!" Hän ponnahti ylös. "Minä en _tahdo_ enkä _voi_ taipua

siihen, josta nyt olen puhunut."

Rouva Bang tunsi sen ranskalaisen sanan, että ymmärtäminen on

anteeksiantamista. Ja hän ymmärsi poikansa ja antoi hänelle anteeksi

hänen kiivautensa. Se, joka omassa rinnassaan kätkee kokemuksia siitä,

kuinka nuori, rakkauden kiihottama veri voi joutua kuohuksiin, kun se

törmää yhteen jumalantunnon kanssa, se, joka tuntee tuon niin syvällä

ihmisluonnossa piilevän ja ikuisesti sykkivän onnenkaipuun ja luonnon

tulisen vaatimuksen oikeudestansa päästä seuraamaan omien hyvien

viettiensä lakia, se tuomitsee lempeästi nuorta rakkautta.

Äiti makasi katsellen häntä silmillä, joista puhui syvimmän

osanottavaisuuden äänetön kieli. "Minun on sinua niin sääli", kuului

vihdoin vavahtelevalla äänellä. "Saat uskoa, että minä hyvin ymmärrän,

mitä sinä kärsit. Minä ymmärrän sen hyvin."

"Sitä ei voi kukaan ihminen", sanoi Jörgen heittäytyen tuolille.

"Minä voin, Jörgen, minä voin. Mutta minä en voi lohduttaa enkä auttaa

sinua. Se taistelu on loppuun taisteltava."

Huoneessa oli kauan hiljaista.

"Avioliitto on niin vakavaa", kuului sitten taas vuoteelta. "Se on niin

vakavaa", hän sanoi uudestaan ja tuijotti eteensä. "Mutta kristityille

ihmisille, jotka ovat sitoutuneet Jumalan kasvojen edessä, ei ole muuta

tekemistä kuin kestäminen."

"Mutta kun tuntea henkisesti sortuvansa... että on vaarassa menettämään

ei ainoastaan ajallisen mutta ijankaikkisenkin onnensa?"

Tämä ei ollut häneltä oikein rehellisesti sanottu, sen hän hyvin tunsi;

sillä hän ei voinut kieltää itseltänsä, että hän varsinkin viime

aikoina oli huomannut mahdolliseksi tehdä elämästä jotain Amalienkin

kanssa.

"Niin — —" virkkoi äiti nähtävästi hämmentyneenä. "Mutta sitä _sinä_ et

tee, Jörgen. Etköhän sinä ole verrattain onnellisissa oloissa?" kysyi

äiti. "Amalie on hyvä. Ja hän on heristäytynyt tositoimiin, ja hän

_rakastaa sinua sitä paitsi_. Saat uskoa, Jörgen, Amaliesta voi jotain

tulla."

"Mutta itseäni minä en saa ajatella?"

Äiti pyyhkäsi kasvojaan nenäliinallaan: "Saanko sanoa, miten sinun

pitää ajatella? Sinun pitää ajatella näin: Amalie on nyt kerran minun

vaimoni; minä tahdon olla hänelle uskollinen aviomies ja pitää Jumalan

antamana elämäntehtävänä, että johtaa hänen elämäänsä ja elää niin

hyvin ja kauniisti hänen kanssaan kuin suinkin voin. — Sillä tavoin

teet jotain elämästä, usko se. Sen voiton saa jokainen ihminen,

joka elää jonkun hyvän eteen, ja jolla aina kaikkien huokausten ja

taistelujen takana on tämä tietämys: _sinä teet mitä voit._"

Hänen tummiin silmiinsä tuli äkkiä omituinen loiste: "Tee itsesi

_väkeväksi_, Jörgen! Meidän ihmisten on kestettävä koetuksemme."

"On niin helppo muiden sanoa, että on kestettävä."

"Niin, — —", vastasi äiti itsekseen ja vaikeni.

Mutta sitten hän taas käänsi katseensa Jörgeniin: "Vaarisi puhui niin

paljon siitä suuresta voimasta meissä..."

"Niin kyllä minä tiedän", keskeytti hän häntä ja nousi.

"Niin, sinä sanot sen kyllä tietäväsi; mutta ajatteletkos sitä myöskin

oikein, rakas Jörgen? Otatko sen vakavasti?"

"Hän kertoi, että hänen vanha isänsä niin usein oli mieliin painanut,

että kristittyin ihmisten oli nähtävä avioliitossa jotain enempää

kuin vain maallista yhdistystä; he olivat etsineet ja saaneet kirkon

siunauksen ja heidän oli joka päivä muistaminen, että heillä oli pyhä

tehtävä toisiinsa nähden: heidän oli rukoiltava toistensa puolesta,

rukoiltava rakkautta ja voimaa, ja auteltava toisiaan kasvamaan

ijankaikkisuutta varten..."

Jörgen seisoi äänetönnä ja katsoi synkkänä ikkunaan päin.

"Sinä puhuit kerran joidenkuiden kirjain julkaisemisesta", alkoi äiti

hetken päästä ikäänkuin päästäkseen toiseen puheaineeseen.

"Minä en voi tehdä mitään."

"Kyllä sinä voit; meissä on enemmän voimaa, kun me tiedämmekään, kun

vaan _tahdomme_."

Hän väänsi ruumistansa syrjään, niinkuin hänelle oli tullut tavaksi.

"Jörgen!" — Äiti tarttui taas hänen käteensä, "Muistatko, kun olit

pieni — kun panit nukkumaan vuoteellesi ja minä olin laulanut sinulle:

Nyt silmän' ummistan', niin sinä et tiennyt kuinka ristisit pienet

sormesi, kun meidän viimeksi oli rukoiltava isämeidän; niin minun oli

otettava kätesi ja pantava ne ristiin — sillä kertaa sain sen sinulle

niin kauniisti opetetuksi."