"Ooh, Amalie, mene ylös!"
"Jörgen..."
"Mene ylös! minä sanon. Mene ylös, mene ylös! sanon minä."
"Vai niin sinä sanot!" kuului samassa samea ääni puodista, ja Jörgen
näki, että lakkia viskattiin pitkin tiskiä.
Olli Konge oli sillä välin tehnyt kävelyretken kaupungille ja
kiihottanut itsensä sellaiseen hurjistuneeseen tilaan, että tappeluhalu
ajoi hänet takaisin paikalle.
"Vai ajat sinä Mallen ulos!" Ollin kiiltävä päänahka vetäytyi eteenpäin
ja puristi otsalle joukon tummia vakoja.
"Minä en tahdo puhua kanssasi, eno... tee minulle se palvelus, että
menet tiehesi!"
"Kiitos! Tämä on jo toinen kerta!" Olli meni hänen luokseen ja katsoi
häntä suoraan silmiin punottavalla tiikerinkatseellaan. "Tahdotko
jotain?"
"Isä, isä!" rukoili Amalie. "Isä kulta..."
"Mene tiehesi, Malle!" raivosi Olli ja tyrkkäsi hänet syrjään.
Ne neljä naisia arkituvassa olivat kuulleet kovat äänet alhaalta
ja tulla jytistivät nyt portaita alas. Kun Jörgen kuuli heidän
kantapäittensä jytinän portaissa ja huomasi lattian notkuvan, valtasi
hänet raskas hervottomuus ja huone meni pimeäksi hänen silmissään.
Mutta kuullessaan Ollin puhisevan huudahduksen, tuntiessaan lämpimän
hengityksen hänen suustaan ja sieramistansa ja vihdoin huomatessaan
poskellaan pari pientä mällipärskettä, oli kuin hänessä äkkiä olisi
jännittynyt hurja voima.
"Varo itseäsi, Olli Konge!"
"Lyö pois!"
"Ihminen!" varoitti hänen vaimonsa ja vetäsi miehensä syrjään.
"Olisitpas koettanut, poikaseni!" alkoi Olli taas ja näytti vävylleen
pelättävän nuijan, "... teilaa minut, ellen olisi antanut sinulle
sellaista löylytystä, jotta silmät olisivat kuopissaan kääntyneet ja
jääneet nurin päähäsi!"
"Mies, mies!" torui rouva Konge entistään kovemmin, "Tule toki
järjillesi!"
Niin, kyllähän hän oli järjillänsä, eihän hän ollut humalassa eikä
hullu — "hirtä ja teilaa minut" — hän, vaimo saattaisi huoletta mennä
kotiin, ja Mallesta kyllä myöskin sovitaan sen suhteen ei ollut mitään
esteitä, kun Malle vaan sai rahansa takaisin; hän saisi kyllä koota
kamsunsa, puhdistaa kenkänsä pohjat ja pyristellä sormensa kaikesta
hienoudesta, mihin hän tässä talossa oli kajonnut. "Sinä päivänä, kun
hän antaa Mallelle takaisin ne 15,000 ja ne 5,000, joilla on ostettu
kynttiläkruunuja, brysseliläisiä mattoja ja muita himphamppuja, sinä
päivänä sanoo Olli Konge: 'Kuitti, herra luutnantti!' ja ottaa Mallen
takaisin pieneen mökkiinsä."
"Hän saa ne!" suhahti nuoren miehen suusta, "Hän saa joka ainoan
pennin!"
"Hyvä; silloin ovat asianomaiset kuitti."
"Olli, oletko kerrassaan mieletön?" keskeytti rouva Konge miestänsä ja
työnsi hänet syrjään. "Rakas Jörgen, ole toki järkevä! Hänhän ei tiedä
mitä sanoo."
Kiivaudessaan heitti Jörgen tuon hurjapäisen lupauksen kuin suopungin
taltuttamaan hurjistunutta miestä. Kun Olli Konge todellakin näytti
käyvän miettiväiseksi ja laski päänahkansa hervottomasti solumaan
paikoilleen, ja kun rouva puhkesi valittamaan, ettei Olli pystynyt
hillitsemään hurjaa luontoansa, tunsi Jörgen äkkiä hallitsevansa asemaa.
"Sinä puhuit ennen isästäni, eno... kun sinä voisit aavistaakaan, mitä
minä olen kärsinyt ja kärsin sen jutun takia..."
"Mutta sinä et virka mitään siitä, mitä hän tuossa on kärsinyt sinun
uskottomuutesi tähden."
"Hallitse kielesi, eno, tai niin totta kuin tässä seison, heitän sinut
pää edellä ovesta ulos!"
Emil, joka kaiken aikaa oli seisonut vavisten ja kädet nyrkissä, pisti
esiin toisen jalkansa ja seisoi kuin tiikeri valmiina hyppäämään.
Amalie oli kalpea kuin ruumis, ne toiset kolme naista tuijottivat
Jörgeniin ja vetäytyivät kauhistuneina ovesta ulos.
Voimakas, nuori mies seisoi solakkana ja miehekkäänä keskellä huonetta
säihkyvin silmin katsellen punaista kaljupäätä edessään, joka nyt
vimmastaan asettuneena, näytti taipuvan alas.
Hän myönsi tehneensä väärin pyytäessään Amalieta elämään tähän taloon;
mutta eihän häntä liene suurin syyttäminen, kun Amalie itse oli
tunnustanut häntä houkutelleensa.
"Jörgen!" kuiskasi nuori vaimo, joka seisoi pidellen kiinni oven
pielestä.
"Niin sinä teit. Ja kaikki te muutkin, ne kolme siellä kotona siihen
luettuina — ettekö piirittäneet minua ja houkutelleet ja lörpötelleet
minut kietoaksenne?"
"No, no, no, Jörgen!" tyynnytteli rouva Konge.
"Ja täällä te olette lakkaamatta käyneet ja pöyhistelleet
sukulaisuudesta ja seisoneet rivissä minun ikkunoissani ja pöyhkeillen
tervehtineet seurakumppaneitanne Fiskergadelta, kun he kulkivat ohitse."
"Taivas!" kuului huudahdus sivuhuoneesta ja joukko käsiä paukahti
yhteen.
"Mutta nyt sen pitää loppua", hän vakuutti. Tulisuus synnytti hänessä
hurjaa rohkeutta. Hän näyttäisi, että hänessä oli voimaa keksimään
keinon, joka mullistaisi ja pirstaleiksi särkisi tämän typerän
epätoivoisen elämän. "_Ja menkää nyt mihin tahdotte — menkää hiiteen
kaikki tyyni!_"