Niilo Erhardt, joka aina toi mukanaan maaseudun raittiutta ja voimaa,
tuli eräänä päivänä käsi ojennettuna ja kulmat ylös vedettyinä.
"Tänään minun täytyy jutella, kanssanne tärkeistä asioista. (Möller
vilkuili syrjään ja nyökkäsi salaperäisesti.) Teidät on valittu amtin
ampumaseuran esimieheksi!"
Luutnantin silmät suurenivat.
Viimeisessä yleisessä kokouksessa oli hellittämätön nuori talonpoika
innolla ja kaunopuheisuudella saanut ajetuksi läpi sen, että
syrjäytettiin kolme vanhaa ampumaseuran pylvästä ja niiden sijalle
valittiin kolme nuorta, toimeliasta miestä. Suuri oli voitonriemu.
Mutta kun alakynteen joutuneiden kasvot venyivät pitkiksi kuin
aukivedetty kiikari, heltyivät omattunnot, ja ikäänkuin valaakseen
hiukan palsamia avonaisiin haavoihin oli uudessa vaalissa aito
tanskalaisella hienoteisuudella valittu parooni esimieheksi, josta
jalomielisyydestä rakastattava parooni kiitti liikutettuna. Mutta
paroonin aika oli nyt ohi.
"Se on aivan totta", vakuutti Niilo Erhardt lyöden kämmentä tiskiin.
"Parooni on myönyt Gyllingholman ja luopunut esimiehisyydestään."
"Minä tiedän sen... se on, minä tiedän että hän muuttaa Kööpenhaminaan."
"Ja varaesimiehenä olen minä nyt toimittanut vaalikokouksen torstaiksi;
_ja silloin luutnantti Jörgen Hvide Bang tulee amtyleyhdistyksen
esimieheksi!_"
"Luuletteko todellakin, että toiset jäsenet..."
"Me talonpojat olemme yksimieliset, siinä on kylliksi. Nyt me luotamme
teihin, Bang."
"Minusta olisi parempi valita teidät, joka..."
"En minä tahdo olla esimiehenä, minä en ole 'edustuskelpoinen', minua
kainostuttaa esiintyä puhujana suurissa juhlissa: sitäpaitsi — minun
täytyy raataa yöt päivät pysyäkseni pystyssä... minulla ei ole aikaa;
mutta minä autan teitä, voitte luottaa siihen!"
"Niin saatte nähdä, Niilo Erhardt, että minä sekä _tahdon_ että _voin_
saada jotain aikaan."
"Minä uskon sen — lyökäämme kättä!"
Taaskin yhtyivät nämä kaksi kättä rehelliseen lyöntiin. Nuoruus, voima,
tahdontarmo loisti kumpaisenkin silmistä.
Ampuma-asia, joka siihen asti nuorelle luutnantille oli ollut
vain hauskaa urheilua, muuttui tästä lähtien isänmaalliseksi ja
kansanasiaksi, josta oli edesvastuuta. Ennen aavistamattomia tunteita
liikkui hänen rinnassaan, Hvide-veri joutui kuohuksiin: isänmaa kutsui,
aateluus velvoittaa — no niin, tässä oli hänen kätensä ja hänen
sydämensä — — jospa hänellä olisi onni tehdä jotain vaikka kuinkakin
vähän kansansa eteen!
Tuskinpa hän itsekään oli selvillä siitä, missä määrin tätä
isänmaallista harrastusta lietsoi kaipaus täyttää rintaa uudella
innolla, joka voi jännittää mielen, ja missä määrin sitä yllytti,
nuoren sydämen kunnianhimo — inhimillisen intohimon muodot ovat niin
monivaiheiset.
Varmaa on, että hänessä uhkui kuin uusi voimarunoilu syrjäytettiin
joksikin aikaa, mielen lämpöä käytettiin kehoittaviin kirjoituksiin
sanomalehdissä, että yleisesti yhdyttäisiin ampumaseuraan,
"tähän kansamme henkiseen ja ruumiilliseen kehitykseen nähden
hyvin tärkeään asiaan". Ja hänelle tuli kiire matkustaa
maaseudulle, jossa perustettiin poika-yhdistyksiä, harjoiteltiin
ampumaan ja innostutettiin nuorisoa, miehiä ja naisia ryhtymään
voimistelu-urheiluun.
Möller hykersi käsiänsä.
Mutta nuoren isänmaan ystävän mielessä temmelsi salaa ajatuksia, joista
harvat mitään aavistivat. Pulpetin ääressä puodin takaisessa huoneessa,
jossa hän vietti suuren osan päivää, hän lakkaamatta kuuli keinutuolin
ääntä ylhäältä. Tuo alinomainen kumea jalasten kolina ja istuimen
ratina, jalan kopse joka kerran tuolia liikkeelle tyrkätessä se oli
hänelle intohimon soittoa.
Amalie oli saanut kiinni hienosta "nimbus" sanasta ja käytti sitä
kaikissa tilaisuuksissa. "Nimbusta" oli esimerkiksi niiden kahden
kynttiläjalan ympärillä, jotka solakoin punaisine kynttilöineen
seisoivat pelipöydällä Jörgenin huoneessa.
Mutta tuo nimbus hälveni, kun hän eräänä päivänä sattumalta näki
samallaiset kynttiläjalat muutamassa korukaupassa torin varrella ja
jutellessaan puotineidin kanssa, joka oli neiti Römerin sukulaisia, sai
selville sen arvoituksen tapaisen salaisuuden.
Kun hän sitten muisti Marie Römerin omituista kiirettä ja kalpeutta
viimein heillä käydessään ja Jörgenin alakuloisuutta hänen mentyänsä,
ja kun hän sitäpaitsi sai tietää Jörgenin käyneen Vejlessä — siinä
kaupungissa joka oli lähinnä Marie Römerin olinpaikkaa — niin hän
kokosi tietonsa ja arvaili. Hitaasti se kävi, mutta kävi kumminkin.
Kauheata vallan jos niin olisi? Mutta niin se oli, se oli niin, siitä
hän nyt oli aivan varma.
"Jörgen, miksi et ole tahtonut sanoa sitä minulle?" kysyi hän eräänä
sunnuntaina, kun Jörgen luki sanomalehteä.
"Mitä minä en ole tahtonut sanoa?"
"Minä tiedän sen hyvin." Kaksi kirkasta helmeä tunki esiin hänen
ruskeisiin silmiinsä. "Sen kynttiläjalkajutun."
"Mitä tarkoitat?"
"Minä tiedän hyvin että olit Vejlessä." Kyyneleet kasvoivat, täyttivät
silmät ja putosivat kuin kaksi suurta sadepisaraa hänen hameelleen.
"No mitä sitten?"
Amalie oli hetken aikaa ääneti, silmät täyttyivät taas. Hän laskeusi
alas polvilleen: "Etkö ensinkään välitä minusta?"
"En", vastasi Jörgen rehellisesti.
Hänen huulensa vavahtelivat, uusia pisaroita putosi, silmäterät
loistivat surullisina kyynelten takana, hänen maatessaan siinä
äänetönnä ja katse Jörgeniin luotuna odotellen vielä yhtä ainoata
sanaa, pientä ystävällistä myöntymistä tai kovaa kieltoa.
Jörgenin oli sääli häntä, hän oli jo ojentamaisillaan hänelle kätensä
sanoakseen jonkun lempeän sanan; mutta Amalie nousikin samassa,
meni ikkunan luo ja tuijotti ulos — äänetönnä, niin köyhänä, niin
surullisena.
Mutta oli kuin äkkiä pieni paha henki olisi lennättänyt läpi ilman
hänen luokseen ja pudistanut häntä: "Tuotako sinä suvaitset?"
Arvaamatta hän kääntyi ja huudahti puolittain harmistuneesti ja
epätoivoisesti itkien:
"Niinpä menen minäkin suoraa päätä Collinin luo ja sanon, että rupean
uudestaan soittamaan!"
"Ole hyvä", puhkesi Jörgenin suusta kuin vapautuksen huokaus.
"Niin, sinä sanot 'ole hyvä' niin reippaasti — mutta hän on suudellut
minua _kerran, kahdesti, kolmasti_", tuli kuin kolme armotonta
tikarinpistoa.
Vaikkei Jörgen ehdottomasti ilostunut saadessaan tämän ilmoituksen,
josta hänelle selvesi, että hän kihlaussuudelmaa antaessaan oli saanut
hänen huuliltaan jonkinlaista Collinilaista nektaria, hymyili hän
kuitenkin ja kysyi, tuuliko hän ensinkään hänen välittävän sellaisesta
ilveilystä.
"Niin on parasta, että sitten eroamme", jatkoi nuori rouva rohkeasti.
"Niin saat _sinä_ mennä _tietäsi_ ja _minä tietäni_."
"Tehdään niin."
Sanat lensivät niin helposti hänen suustansa, kuin keveän naurun
kannattamina; mutta sydämelle laskeusi samassa raskas paino.
"Jörgen!" kuului nyt taas kokonaan erilaisella äänellä ja hän puhkesi
rehelliseen lapsenitkuun. "En minä sitä tarkoittanut; minä en tahdo
erota sinusta, kyllä minä olen hyvä, mutta sinä et saa pitää muista
kuin minusta, minä en voi kärsiä että pidät hänestäkin."
"Ole nyt ihmisiksi, Amalie!" huudahti Jörgen ankaralla äänellä, joka
pani Amalien vavahtamaan.
Jörgenin tuli häntä sääli nähdessään hänen katseensa, jossa kuvastui
syvää tuskaa ja neuvottomuutta.
Hetken aikaa hän mietti tunnustaisiko hänelle rehellisesti täyden
totuuden, tai... mutta hänhän olikin jo mennyt tiehensä.
Kunhan hänen päähänsä vain ei pälkähtäisi juosta suoraa tietä
vanhempiensa luo...
Jörgen juoksi etsimään häntä makuuhuoneesta, kyökistä, kaikkialta.
"Amalie! Amalie!" Mutta hän oli kuin olikin poissa.
* * * * *
Moni kaupunkilainen ihmetteli sinä iltapäivänä nähdessään muutoin
niin iloisen pikku rouva Bangin juoksevan katua alas silmät punaisina
itkusta.
Päästyään vanhempiensa asunnon ovien sisäpuolelle, puhkesi hänen
surussa nyyhkytysten ja kyynelten rankkasateeksi. Hän oli aikonut
heittäytyä äitinsä syliin ja tyhjentää surunsa siihen: mutta
onnettomuudeksi ei se syli ollutkaan saapuvilla, ja hänen täytyi tyytyä
nyyhkyttämään: "oi, isä!"
Olli Konge, joka juuri piti ettonetta ja sytytteli sikariansa, käänsi
päätänsä ja katsoi suu auki tyttäreen.
"Oi, isä .. minä olen... minä olen niin sanomattoman onneton!"
Hänen kerrottavansa oli pian kerrottu. Olli, joka oli joutunut
sellaiseen voimantilaan, johon kolme ryyppyä ja pari väkevää sikaria
voi pinnistää ihmisen, oli pian selvillä siitä, kuinka tämä asia olisi
järjestettävä.
"Pyyhi silmäsi, Malle!" hän virkkoi ja otti lakkinsa.
"Isä, eihän suinkaan aikone mennä hänen luokseen?"
"Istu, kunnes äitisi tulee."
"Sinä et saa, sinä et saa, isä! Sinä et saa!"
"Päästä minut menemään, Malle!"
Olli kulki kädet nyrkiksi puristettuina katua ylös, hänen kasvonsa
olivat tummanpunaiset, kuin olisi hänen verensä äkkiä muuttunut
mustanpunaiseksi.
Puhkuen ja sieraimet pullistuneina hän astui Jörgenin luo.
"Ei mitään katumusta", hän alkoi. "Minä kuulen että sinulla on muita
naisia niinkuin ainakin hienoilla herroilla."
Nuoren miehen sydän seisattui silmänräpäykseksi kuin äkillisen
halvauksen kohtaamana.
"Mitä eno tarkoittaa?" sai hän sitten kysytyksi jokseenkin
rauhallisella äänellä.
"Rakas vävy ja luutnantti ei ole erittäin älykäs milloin on kysymys
suoran ja selvän puheen ymmärtämisestä."
"Syytätkö minua uskottomuudesta Amalieta kohtaan?"
"No vihdoinkin heräävät sisälliset elimesi."
"Eno!" Hänen täytyi vaieta muutamia sekuntia.
"Jos Amalie on kertonut mitään siihen suuntaan, niin hän on
valehdellut!"
"Valehdellutko?"
"Niin — _valehdellut_!"
Ollin kalju päänahka vetäysi eteenpäin. "Voitko kieltää, että kesällä
olit Jyllannissa tapaamassa häntä, johon olet suhteissa?"
Jörgenille kiusallisina oli että kun hän äärimmäisilleen kiihtyi, niin
alkoi häntä ylenannattaa ja hänen oli vaikea puhua.
"Näetkös?" pisteli häntä Olli ja nyökkäsi.
"Eno, ellet sinä olisi appeni, niin ajaisin sinut ovesta ulos."
"Kiitos! Minä tiedän missä ovi on. Mutta nyt minä poikaseni sanon
sinulle sanan, jonka tarpeessa jo kauan olet ollut. Minä en ole mikään
hieno herra lornjetissä ja 15 kruunun silkkihatussa, minä voin tyytyä
tavallisiin silmälaseihin ja toisen hylkäämään nukkavierulakkiin; mutta
minä luulen olevani yhtä hyvä porvari kuin sinä ja kaikki sinun ylpeät
aateveikkosi, jotka täällä pullistelevat ja rehentelevät, ja minä olen
mies, jota ei minun itseni eikä perheeni tarvitse hävetä — minä sanoin
_perheeni_."
"Eno, joku tulee!"
Käytävästä kuului askeleita ja kuisketta. Raollaan oleva ovi
työnnettiin auki ja rouva Kongen säikähtynyt pää tuli näkyviin.
"Herrajumala mitä tämä on?"
"Minulla ei ole omallatunnollani mitään naisten rakasteluja", jatkoi
Olli. "Eikä minulla perheessäni ole ainoatakaan mustaa lammasta, jota
minun tarvitseisi hävetä."
"Olli, Olli, sehän on minun veljeni!"
"Sinä tulit kerran alas minun luokseni hännystelemään rahaa jonka
puutteessa olit", jatkoi mies vähääkään välittämättä siitä, että hänen
vaimonsa veti häntä hihasta ja koetti tyynnytellä. "Minä kieltäydyin,
kun en tahtonut pettää ja nylkeä omaa lastani."
"Anna sen nyt jo riittää", pyyteli rouva.
"Sitten palasit rehellisenä miehenä ja kosijana, ja sinä ja äiti ja
Malle me suostuimme."
"Ehkäpä teitte sen pakosta?" puuttui puheeseen Jörgen, joka muutoin ei
laisinkaan ollut puhetuulella.
"Pakostako? Sinä sanot pakosta. Annahan kun sanon sinulle jotain,
poikaseni?..."
"Isä, isä!" rukoili Amalie, joka itkien oli seisonut käytävällä, mutta
nyt juoksi sisään huitoen nenäliinallaan.
"Jos silloin olisimme tienneet, mitä sitten arvaamalla olemme panneet
kokoon, rahakiipelistä, ja mitä koko kaupunki nyt tietää ja juoruaa,
niin voit olla kerrassaan varma poikaseni, että kyllä me olisimme
pitäneet kynnyksemme puhtaana siitä sukulaisuudesta."
Jäinen kylmyys karsi nuoren miehen selkää. Nöyryytettynä,
lannistettuna, kalpeana kuin kuolema hän istuutui ja kuiskasi: "Eno!"
Nuori rouva, joka oli seisonut nenäliinaansa kierrellen repäsi auki
silmänsä ja katsoi yhdestä toiseen.
"Amalie", kuiskasi hänen miehensä, sillä välin, kun Olli ja hänen
vaimonsa astelivat edes takaisin oven luona, "minä olen erehtynyt
siinä, etten ole kertonut sinulle mitään isästäni, se on ollut minulle
niin rakasta... mutta sinä saat tietää kaikki."
"Rakas Jörgen, mitä se on, mitä se on?"
"Ei käy, äiti", kuulivat he nyt vihaisen miehen virkkovan samassa kun
hän heitti syrjään vaimon käden.
"Nyt minä olen antanut sinulle sen salvan reseptin jolla sinua tästä
lähtien voidellaan", kuuluivat Olli Kongen jäähyväissanat vävyllensä.
"Hyvästi!"
Ne kolme naista piharakennuksesta, rouva Lund tyttärineen, jotka
mielenkiinnolla ottivat osaa Jörgenin ja hänen vaimonsa yksityisiin
asioihin, ja jotka vilahdukselta olivat nähneet Mallen itkettyneet ja
rouva Kongen hämmästyneet kasvot, olivat kohta siepanneet naulasta
päällystakit ja hatut ja rientäneet nuoren rouvan ja hänen äitinsä
jälkeen, varmana että joku onnettomuus oli tapahtunut ja että tämä
onnettomuus tulisi rajattomaksi, elleivät _he_ aikanaan saisi sen
syitä selville ja sen seurauksia johdetuiksi oikealle tolalle. Juuri
Ollin kulkiessa portaita alas tulivat ne ohkien ja kurkottavin kauloin
hänelle vastaan portaitten puolitiessä, tarttuivat kiinni häneen ja
tiedustivat: mitä on tapahtunut... miksi oli pikku Malle raukka niin
katkerasti itkenyt?
"Huonoon valoon joutuneet!" virkkoi Olli tehden suuren liikkeen
kädellään.
Tämä ilmoitus saattoi naisten luomaan kolme rukoilevaa silmäystä
korkeuteen, sillä välin kun Olli kolmella harppauksella riensi portaita
alas ja ruiskautti ilmaan ruskean suihkun ajattelematta, että se
helposti olisi voinut kohdata pientä pyhäpukimissa olevaa tyttöstä,
joka viattoman iloisena leikki nukkensa kanssa alhaalla.
Eipä sattunut paremmin eikä pahemmin, kuin että tämä kiihtynyt mies
juoksi pahki maalari Römeriin ja hänen vaimoonsa, jotka olivat matkalla
kotiin pieneltä sunnuntairetkeltä. Raju ja mistään välittämätön kun hän
oli, milloin hänen verensä joutui kuohuksiin, alkoi hän nyt useiden
ihmisten läsnäollessa sättiä vanhuksia heidän tyttärensä haureellisesta
elämästä tässä talossa.
Maalari Römer ja hänen vaimonsa olivat sitä kelpo pikkuväkeä, jotka
köyhyydestä ja vaikeista oloista huolimatta pitävät kotinsa somana ja
siistinä, mutta elävät yksinkertaisesti voidakseen antaa lapsilleen
hyvän kasvatuksen, ovat käytökseltään häveliäitä ja hiljaisia, mutta
joiden siivon ulkokuoren alla piilee paljon kunnianhimoa.
Molemmat vanhukset seisoivat vavisten Ollin edessä. Mitäs se Olli
Konge siinä puhuikaan? Heidän tyttärensä haureellisesta elämästä tässä
talossa?
He katsoivat ylös muutamaan ikkunaan, jossa nuoren kirjakauppiaan
kalpeat kasvot juuri tulivat näkyviin.
Mutta hyvä Jumala, mitä tämä tiesi?
Hoiperrellen, toisiinsa tuijottaen he etsivät suojaa porttikäytävässä.
"Minä otan selvän tästä", selitti Römer lujasti. "Koeta yksin hiipiä
kotiin."
Vaimo kulki kepin nojassa ja hänen oli vaikea suoriutua ilman miehen
käsivartta, sitäpaitsi hän oli niin utelias saamaan selitystä tähän
outoon asiaan, että hänen oli mahdoton odottaa miehen kotiintuloa.
Keskustelun loppupäätöksenä oli sentähden, että hän sulki portin ja
istuutui alimmalle portaalle.
Vähän alempana kadulla tapasi Olli Konge Emil Bangen ja muutaman
toisen pojan, jotka seisoivat katukäytävällä syventyneenä katselemaan
taskukellon keltaisen koneiston salaisuuksia.
"Pois tieltä!" kiljasi Olli käyttäen nyrkkejään kuin karja-auraa.
"Mitä nyt?" Kanslianeuvoksen poika, jota nyrkin rystäillä oli niskaan
tyrkätty, ryntäsi nyrkit ojoina Ollia kohti.
"Katsopas heittiötä!" ivaili Olli. "Mene veljesi luo ja sano hänelle
terveisiä minulla, että sellaista löylytystä annetaan tästä lähtien
kaikille nenäkkäille pojille, jotka vasta asettuvat Olli Kongen tielle
— hirtä ja teilaa minut!"
Olli purjehti eteenpäin, poika seisoi vavisten paikoillaan. Mikä
tervehdys se oli? Raivoisana hän läksi ryntäämään veljen luo.
Tämän tapahtuessa ponnisteli maalari Römer kirjakauppiaan portaita
ylös. Hengästyneenä hän seisattui joka portaalle, ja seisoi hetkisen
leväten, pyyhki otsaansa, kävi yhä hengästyneemmäksi ja seisoi vihdoin
kauan läähättäen käytävällä. Että sellaista sanottiin Mariesta!
Suurta hämmästystä herätti hänen esiintymisensä salissa, etenkin
Lundilaisissa, jotka hänen kauhistuneessa katseessaan ja jännitetyissä
kasvojen lihaksissa luulivat näkevänsä surua asian ilmitulemisesta.
Jörgen, joka oli kauppa-asioissa Römerin kanssa ja suuresti kunnioitti
tätä vanhaa kelpo miestä, oli kaikista hämmästynein, hän kun kohta
arvasi, että Römer tuli vaatimaan häntä tilille.
"Saanko minä puhua pari sanaa luutnantin kanssa?"
Jörgen ei uskaltanut viedä häntä huoneeseensa tietäen, että kymmenen
korvaa heristäisi ja tapaisi lennosta joka sanan.
"Tahdotteko tulla tänne", hän pyysi ja vei hänet puodin takaiseen
huoneeseen.
"On kysymys tyttärestäni", alkoi Römer. "Oletteko ollut missään
tekemisissä hänen kanssaan?"
"Römer, minä luulin voivani olla vapaa sellaisista epäluuloista."
Tummasilmäinen poika, kasvot tulipunaisina ryntäsi sisään, mutta Jörgen
pidätti häntä.
"Olli Konge se on!" kiljui poika oven takana. "Minä en ikinä kärsi
sitä!"
"Odota vähän!"
Kymmenen minuutin kuluttua astui Römer kirkastunein kasvoin vaimonsa
luo.
Rouva Römer, jonka oli täytynyt vartioida portilla estääkseen joukon
uteliaita neniä tunkemasta sisään kääntyi häneen kuumeentapaisesti
tutkiakseen hänen kasvojensa ilmettä.
"Ei se mitään ole, äiti. Hän oli vain ajatellut häntä, sitä hän ei
kieltänyt, olipa hän ollut aiheessa kesiäkin, mutta se jäi kuitenkin
siksensä — syytä en tiedä."
Marien äidin rinta kohoili. Ajatella että luutnantti oli ollut
kosimaisillaan Marieta! Olihan hänelläkin ollut heistä niin monta
ajatusta! Silmiin tuli hymyilevä kiilto, kädet kohosivat kerta
kerraltaan; Hyvä jumala, että luutnantti oli ollut kosimaisillaan
Marieta!
Emil juoksi sisään veljensä luo. "Jörgen!" hän läähätti, "minä kuulin,
mitä te juttelitte... tulin nojanneeksi päätäni oveen... mutta se ei
tee mitään, sillä minä olen sinun puolellasi, minä olen."
"Mitä sinä sanoit Olli Kongesta?"
"Ooh, minä olen raivostunut, vimmastunut siihen mieheen! Hän tyrkkäsi
minua nyrkillä niskaan ja sanoi minua nenäkkääksi pojaksi ja
sinuakin... ja että hän tästä lähtien löylyttäisi meitä..."
Kumealla valitushuudolla oli Jörgen heittäynyt pulpetin yli
kuuntelematta mitä poika sanoi.
"Jörgen", lohdutteli poika, "ei se mitään tee — minun suhteeni... sinun
on paljon pahempi; mutta kyllä siitä vielä hyvä tulee... eroa sinä vain
Amaliesta." Hän alkoi kiskoa veljeään takista. "Kuuletko, Jörgen! Marie
ottaa sinut kyllä... Olli Kongelle kyllä pidämme puoltamme. Tulkoonhan
vain se kaljupää!"
Jörgen vääntelihe. Kuinka hän jaksaisi kestää! Kaikki luhistui hänen
päänsä päälle, isällä oli rikoksentekijän merkki otsassansa — se
merkki, joka nyt oli kaikille ihmisille tietty — hänen äitinsä odotti
kuolemaa, häpeä ja suru kalvoi hänen sisariaan — selvästihän hän näki,
että sisaretkin nyt tiesivät kaikki — hän itse oli kuin rikkiraastettu
sisällisesti, masentunut, onneton. Ja nyt alttiiksi annettu appensa
raakuudelle!