"Minä tiedän kuinka sen tulen laita on kaikkien ihmisten kodeissa...
kuulkaahan, rouva Hahn, varmaan te ette sitä oikeata saanut — hänet
tuossa."
"Kyllä se oli ihan oikein! Eikö niin?" kysyi Amalie ja katsoi
säteilevän iloisena mieheensä, joka oli noussut seisalleen.
"Niinpä niin; jospa tietäisitte kuinka se nuori urkuri huokailee."
Amalie hymyili ylpeästi ja kainostellen. "Kyllä minä tiedän, että herra
Collin oli rakastunut minuun, kun soittelin hänen luonaan."
"Hy—yi! Että raahditte hyljätä hänet! Hyvästi!"
Rouvan mentyä, heittäysi Amalie miehensä kaulaan:
"Ethän vain luule, Jögge, että siinä on mitään perää..."
"En laisinkaan! Katsohan nyt vain, että saat ruoan valmiiksi."
"Tiedänhän minä, että kaupungilla paljon puhuttiin hänestä ja minusta.
Rikka ja Miina ne nyökkäilivät salaperäisesti, ja kaikki ihmiset
kiusasivat minua."
"Jota sinä et voinut kärsiä."
"En, sillä minä pidin paljon enemmän sinusta. Ja sitten sinä olit
upseeri, ja sitten sinulla on niin kovin sievät korvat pureskeltavaksi
— uh!"
Ei Jörgenin tarvitseisi laisinkaan olla tuskassa hänen suhteensa,
lohdutteli hän ja hiipi keinutuoliin. Uh, kuinka kauheata lienee
miehelle, kun vaimo rakastaa toista.