Tämä salattu, sanaton lemmensuhde, tämä puhdas sielunsuhde, jota
lihallinen ajatus ei milloinkaan ollut koskettanut, se oli vuorokauden
suuri intohimoinen ilo.
Kului joku aika hiljaisissa mietteissä työaikojen välillä. Hänet
valtasi tavaton halu ruumiilliseen työhön. Hän kantoi raskaita taakkoja
ylös luhdille kuormasta kadulla voimanponnistuksella, joka ajoi veren
hänen päähänsä, nosti raskaita laatikoita puotiin, ja tällainen urheilu
raitisti häntä ruumiillisesti ja henkisesti.
Koko kesäkuun ajan hän retkeili luonnossa ja tuli toisinaan kotiin
vasta puolenyön aikoina. Luonto oli tullut hänen uskotukseksensa,
se puolusti häntä, se ikävöi kuin hänkin ja unelmoi aavistettua
täydellisyyttä. Oli kuin houkuttelisi se ja kutsuisi kaikkia
ymmärtäväisiä ihmissydämiä yhtymään kanssaan siihen suureen
vapautusikävään.
Etenkin vaikuttivat hänen mieleensä luonnon yölliset äänet — nuo kuin
jostain piilosta kuuluvat salaiset huokaukset, kuiskailevat äänet,
etäinen loiske, hiljaiset; tuskanhuudahdukset metsän salaperäisistä
synnytyksistä, tuo äänten ääretön paljous, joka hiveli aavistuskykyä ja
pani sydämien sykkimään vavahtelevassa levottomuudessa.
Eihän hän kumminkaan tahtonut sitä maailman järjestystä, jota luonto
"huokaa ja ikävöi", ei sitä uutta paratiisiaikaa ja sen ruumiitonta
elämää, ei, hän tahtoi vaan saada sen maailman, jossa hänen mielensä
huokaili, toisia muodostetuksi, niin että hän voi siinä keveästi
hengittää ja laulaa elämän ylistystä metsänlintujen kanssa.
Mutta mielialoilla ei maailmaa saanut uudestaan muodostetuksi.
Hänen sielunsa sisimmästä, jostain sen hämärästä sopesta hiipi
toisinaan esiin puolivaloon pieni varovainen ajatus, joka kohotti
päätänsä ja katseli ympärilleen värähtelevässä jännityksessä, mutta
äkkiä vetäysi pois, kuin säikähtäen rohkeaa matkaansa.
Ei, eihän sitä ollut ajattelemistakaan, ei ensinkään — — sillä tapaa
kuin hän olikin mennyt naimisiin. Käyttää häntä arvoesineenä ja sitten
— kuin lurjus — heittää hänet luotaan, kun hän oli menettänyt arvonsa
— olihan se kerrassaan mahdotonta. Sitäpaitsi — Amaliehan rakasti
häntä, ja hänhän oli Jumalan pyhän alttarin edessä luvannut hänelle
uskollisuutta, niin kauan, kun Jumala kaikkivaltias antoi heidän
yhdessä elää — olihan se kerrassaan mahdotonta.
Mutta kuinka hän kestäisi tätä tällaista elämää, olemassaoloa, joka
hänessä kuivatti pienimmänkin pisaran elämänhalua?
Sitten tuli rouva Hahn ja teki hänet entistään onnettomammaksi.
Oli sunnuntain aamupäivä. Amalie, joka vielä oli aamupuvussaan, sävähti
tulipunaiseksi nähdessään sen hienon rouvan.
"Olkaa hyvä ja käykää istumaan... täällä ikävä kyllä, ei ole oikein
siistiä, minulla kun on ollut niin tavattoman kiire. Palvelijakin
on poissa... Annattehan anteeksi, että hetkeksi poistun; mieheni on
huoneessaan, hän tulee kai heti. Hän juoksi makuuhuoneeseen, hän tulee
kai heti." Hän juoksi makuuhuoneeseen, jossa kiiruimmittain heitti
ylleen toisen puvun.
Rouva tarkasteli huonetta sillä aikaa: Thorvaldsenin Kristuskuva,
Rafaelin Madonna del Grandusa... Hän silmäili kirjakaappiin: Ingemann,
Hauch, Martensenin etiikka... Ikkunalaudalla soututuolin luona
avonainen romaani.
Kun herraa ja rouvaa ei alkanut näkyä, meni ujostelematon vieras muitta
mutkitta ylös herra Bangin huoneeseen, johon hän saapui juuri parhaiksi
nähdäkseen hänen pistävän piirustuskirjansa povitaskuun.
"Anteeksi... hyvää päivää!" hän tervehti.
Jörgen punastui ehdottomasti ja nousi.
"Minä lähdenkin heti; mutta jutellaanhan nyt hiukan yhdessä... tässähän
vaimonne jo tuleekin."
Nyt seuraavaan jutteluun arkituvassa toimitti Amalie enimmät sanat.
"Olipa oikein ystävällisesti tehty, rouva Hahn, että pistäydyitte meitä
katsomaan... kuinka hattunne on soma! Varmaan se on Pariisista. Eikös
se olekin kauhean sievä, Jögge?"
Rouva Hahnin katse seurasi kaiken aikaa nuorta miestä, jokaista
hänen kasvojensa ilmettä, jokainen piirre, suun ympärillä tuli kuin
valokuvatuksi hänen tietoisuuteensa.
Amalie pyysi vieraalta anteeksi, että hänen oli meneminen katsomaan
liemipataa.
"Menkää te vain!" kiirehti rouva Hahn.
Tuskin sai Amalie oven suljetuksi laahustavien kantapäittensä jälkeen,
kun rouva Hahn kääntyi talon nuoreen isäntään ja katsoen häntä suoraan
silmiin sanoi; "Te ette ole onnellinen vaimonne kanssa."
"Onnellinenko? Olisi mielestäni parasta, rouva Hahn, ettette laisinkaan
puuttuisi..."
"Mutta minä teen sen nyt kumminkin. Tehän pidätte Marie Römeristä, ja
hän pitää teistä."
"Rouva Hahn..."
"Niin, rouva Hahn... oi te miesten mies!" huudahti hän äkkiä ja
silmien alaripset kostuivat. "Miksi te nyt käyskelette täällä ja
kidutatte itseänne katselemalla tuota kuvaa tuossa pianon yläpuolella?
Elkää te nyt vain ruvetko sellaiseksi hiljaiseksi kristityksi kuin
rovasti on."
Jörgen kalpeni ja rypisti kulmiansa.
"Niin, ei se hyödytä." Hän viskasi kyyneleet pois päänheitolla. "Teidän
täytyy päästä tästä kiduttavasta elämästä, tunnenhan minä sen hyvin
entisajoista."
"Te saatatte minut kovin hämmästymään."
"Niin, ihmiset saattaa kovin hämmästymään, kun sanoo heille, mitä he
itsellensä sanovat aamusta iltaan. Olkaa nyt rehellinen, Bang! Te
olette menneet naimisiin huumeesta tai rahain tähden tai jostain muusta
syystä ja perästäpäin on teille selvinnyt: Sinä kaikkivaltias Herra ja
Jumala, mitä olen minä tehnyt!"
Jörgen istuutui nojatuoliin, laski käsivartensa sen käsinojalle ja
piteli kädellä otsaansa.
"Olen sen jo kauaa tiennyt", jatkoi rouva. "Näin suoraan sieluunne
sillä kertaa siellä käytävällä."
"Mutta kun se nyt näin on tapahtunut?"
"Niin tekee sen uudestaan — _tietysti_!"
"Sen voitte _te_ tehdä, mutta _minä_ en voi."
"Kunko raamatunlause on teitä estämässä? Eikö niin?"
"Te tiedätte, rouva Hahn — olenhan sanonut sen teille jo ennen — meillä
on niin erilainen elämänkatsantokanta."
"Ja tunnemme kuitenkin juuri samaa — meissä on sama syvä, jäytävä
onnenkaipuu... niin niin, sydämessänne te myönnätte minun olevan
oikeassa, vaikka kuinkakin vääntelisitte."
"Meillä on sama kaipuu niin; mutta kun kysymyksessä on onneen
_tarttuminen_, niin olemme niin erilaiset, niin _perin_ erilaiset."
"Totelkaa hyvää neuvoa: seuratkaa omaa rehellistä, syvää haluanne ja
_toimikaa_ — niin teillä on onni."
"Tuossa tulee vaimoni."
Lydia rouva käänsi päätänsä: "No, eikö se tuli tahdokaan palaa, rouva
Bang."