»Toukokuu puhkeavine lehtineen ja välkkyvine kastepisaroineen...»
Puh, kuinka lämmin nyt oli — melkein kuin juhannuksen aikana? Kumminkin
niin raitista niin ihanaa! Hän saattoi kerta kerraltaan aukoa suutaan
ja sieraimiaan ja syvin siemauksin täyttää rinnan happoisella
metsäilmalla.
Useita päiviä hän ratkeili Vejle-seudun metsissä. Etsien rauhaa ja
lepoa oleili hän mieluimmin yksinäisissä laaksoissa, joissa hän voi
loikoilla viheriässä ruohossa ja katsella metsävuohia ja pikkulintusia.
Mutta ilmassa ei ollut rauhaa, oli kuin tuulen hengessä olisi ollut
jotain liikkeeseen kiihottavaa, mieltä paisutti epämääräinen odotus,
aavistus, joka hänessä synnytti tuhansia levottomia tunteita.
Mitä olivat nuo väikkyvät vilahdukset hänen mielessään, vilahdukset
jostain, joka oli ja ei ollut, muistoja kuin toisesta olemassaolosta,
pilkahdus onnesta, joka odotti päivien ja öiden peitteen takana?
Aikaisemmilta ajoilta hän tunsi tämän rauhattoman levottomuuden, tämän
tuskallisen ilon, joka ojentausi jotain _tulevata_ kohti.
Saattoi tapahtua, kun hän oli heittäytynyt jollekin varjoiselle
paikalle, että käsi tapaili povitaskua ja katse vakoillen kulki
puunrunkojen ja pensaiden välitse. Omantunnon hieman aristellessa, joka
kumminkin vain enensi hänen salaisen puuhansa viehätystä, otti hän
esiin piirustuskirjansa ja kääri auki pienen silkkipaperin. Ja sitten
hänelle koitti juhlahetki, muuan niitä rikkaita, jolloin puhtaiden
unelmien ilo hänet täytti. Täällä hän häiritsemättä voi upottaa
olentonsa hänen olentoonsa, voi nähdä hänen silmiensä loistetta, kuulla
hänen ääntänsä, joka meni hänen lävitsensä kuin väräjävät ooboen
sävelet.
Ja ymmärtävä luontoäiti kaareili hiljaisuuttaan hänen ylitsensä,
linnut tulivat esiin oksilla, panivat päänsä kallelleen ja tirkistivät
iloisina alas, puut löyhyttelivät vilpoisuutta lehvillänsä ja aurinko
hymyili välähdellen vasta lehvittyneiden oksien välitse hiljaiselle
kuvanpalveijalle.
Muutamana iltapäivänä hän päämäärättä maleksi pyökkimetsässä. Mitä hän
tahtoi? Miksi hän kuleksi täällä rinta paisuneena ja kiusasi itseään
ajatuksilla, joita hän ei saanut ajatella?
Hänen tarkoituksensa ei laisinkaan ollut tulla Vejleen; mutta sattui
siten, että hän matkalla kävi tervehtimässä lapsuudenystäväänsä, Kaarle
Brunia, joka nyt oli maisemamaalari ja asui Aarhusissa, ja kun tämän
ystävän juuri piti tehdä matka Koldingiin, niin Jörgenin halutti lähteä
mukaan. Ja nähtyään Kaldingin, tuntui hänestä, että hänen myöskin piti
saada nähdä kauniin Vejleseudun. Hän ei katunut, että hän matkalla oli
avannut sydämensä ystävälleen ja kertonut hänelle suhteestaan Marie
Römeriin, sillä Kaarle Brun oli uskollinen luonne, joka osasi säilyttää
salaisuuden.
Hän kääntyi muutamalle kapealle polulle ja astui länttä kohti.
Haaleanvehreiden lehvien yli kimalteli aurinkoinen taivas, tuossa
surisi siipiä, täällä nuokkui kukkanen, ja joka puolelta soi viserrystä
ja liverrystä viheriöistä latvoista. »Elvy elämään uudestaan, ole nuori
ja iloinen!» soivat metsästä tuhannet äänet.
Pyökkipuusta oli oksa katkennut ja pudonnut kahden pensaan väliin polun
poikki kyynärän korkeudelle maasta.
Suu meni hymyyn viiksien takana. »Sinä et pääse tästä yli.» —
»Enköhän?» — Hän peräytyi pari askelta, rypisti kulmansa ja pani
juoksuksi — yks kaks hän oli yli. Hän kääntyi, vilkasi oksaan ylpeän
katseen ja astui eteenpäin.
Oi, noita iloisia lintuja, tuota raitista, happoista ilmaa... kas
_tuolla_, kas _tuolla_! Hän kumartui ja tähysteli muutaman oksan alta
valkoista päivänvarjoa alhaalla laaksossa. Juuri samassa hän huomasi
mielessään omituisesti kiihottavaa aaltoilemista. Hän kumartui ja
vääntelihe, harmistui estäville oksille, tirkisti ja tirkisti mutta
poissa se vaan oli.
Ehdottomasti hän astui pari ravakkaa askelta sanajalkojen ja
vadelmapensaiden sekaan, mutta seisattui äkkiä ja pää teki sekavan
liikkeen. Olihan hulluutta sitä mahdollisuutta ajatellakaan...
Samassa hänen silmissään vilahti tummanpunainen hame, ja kuohahti
uudestaan. Vastustamattoman vaikutuksen pakosta hän ohjasi askeleensa
jyrkkää rinnettä alas ja saapui kohta mäkeä kiertävälle polulle.
Missä hän oli?
Hän kiirehti kulkuaan ja tuli muutamassa käänteessä avonaisella
paikalle, jossa auringon häikäisevä valo paistoi solakkaan, suoraan
naisen selkään. Sydän paukutteli hänen rinnassaan, silmät tuijottivat —
— nyt hän jo oli aivan lähellä naista, mutta ei nähnyt hänen kasvojaan
päivän varjolta. Nyt näki jo — hän oli vaaleaverinen — ja sitten tuo
varma, kaunis käynti, joka vaikutti kuin tahdintarkka soitto.
Säikähtyneenä käänsi nainen kasvonsa häneen ja astui syrjään.
Mutta silloin hänen kiihoituksensa äkkiä hälveni, oli kuin häntä olisi
kasvoihin lyöty kylmällä, märällä vaatteella.
»Pyydän anteeksi, neiti», hän sanoi nostaen lakkiaan; »minä luulin
teitä — — muutamaksi tuttavakseni.»
Hän esitti itsensä ja sai tietää, että nainen oli rouva Hahn; muutamien
minuuttien kuluttua he jo vilkkaasti keskustelivat metsästä ja seudusta.
Aukosta metsässä näkyi etäältä nummelta kirkko. Tunsiko rouva sen?
— Kyllä hän sen hyvin tunsi; se oli muuan hänen lankonsa kirkkoja.
Juuri sinä samana päivänä hän oli pistäynyt Ödumin pappilassa, mutta
sekä hänen lankonsa, tämän äiti ja eräs nuori neiti, joka oli heidän
kodissaan, olivat menneet Silkeborgille Himmelbjaergetille, jossa
heillä oli aikomus viipyä viikon loppuun.
»Sehän oli ikävätä!» Jörgen oli hetkisen ääneti. »Onko lankonne jo
vanhempi mies?»
»Ei ole, hän on nuorempia pappeja — leskimies ja hänellä on pieni
tyttö... katsokaapas tuota metsävuohta tuolla!»
He katsoivat hetkisen eläintä, joka seisoi pää kohotettuna ja ikäänkuin
nuuski ilmaa.
»Onko se nuori neiti ehkä tyttären opettajatar?» kysyi hän vihdoin ja
sytytti sikarinsa.
»Ei, tyttö on vasta neljä, viisi vuotias... katsokaa, kuinka se
keikailee!»
»Onko hän sukua papille?» kysyi Jörgen edelleen ja katsoi sikaria
koettaen saada sen syttymään.
»He ovat serkukset.»
»Ooh — vai serkukset!»
»Niin... kas, nyt se kääntyy ja kiitää tiehensä!» Hän seurasi
silmillään eläintä pyökkimetsään.
Keskustelu seisattui. »Hm?» Ikäänkuin kuitenkin jotain sanoakseen kysyi
Jörgen oliko tyttönen hyvin kiintynyt siihen nuoreen neitiin.
»On hän, riippuu hänessä kuin äidissään. Neiti Römer onkin oikein
herttainen ja hyvä tyttö, sivistynyt tyttö, koko pappila on hänen
tultuaan muuttunut valoisommaksi, vaikka hän on luonteeltaan vähän
hiljainen. En tiedä kuinka se on», puheli rouva, »niitä on nuoria
tyttöjä, jotka tanssisalissa näyttävät niin pieniltä ja vähäpätöisiltä,
mutta täyttävät niin paljon kodissa.»
Niin, siinä oli Jörgen hänen kanssaan aivan yhtä mieltä.
Rouva katsoi kelloaan ja teki hämmästyneen liikkeen: »Minun täytyy
lähteä!»
Jörgen heittäysi nurmirinteelle. Mutta hän ei voinut maata, ei istua,
eikä kävellä.
Vielä samana iltapäivänä hän kulki Silkeborgiin vievää tietä ja illalla
hän odotteli laiturilla, kun »Hjejlen» tulla tuprusi tuoden matkustajat
Himmelbjaergetiltä.
Pettyneenä ja väsyneenä hän meni hotelliin ja valvoessaan yöllä
vuoteellaan päätti hän seuraavana päivänä matkustaa tiehensä, hän ei
tiennyt mihin, mutta pois vain täältä.
Mutta kun aamuaurinko punasi ikkunoiden sälekaihtimet, kiihtyi
tuska rinnassa uudestaan ja ärsytti tunteet ja ajatukset uudestaan
hermostuneeseen jännitykseen. Ilma oli niin ihanata, metsä oli
sinertävän hämärän peitossa, vedenkalvo kimmelsi. — Tuhat tulimmaista,
lähtisikö näin!
Hän meni alas rantaan ja astui veneeseen.
Keulassa hän seisoi ja hengitti levottomasti; koti muistui taas äkkiä
mieleen ja puristi tuskallisesti sydäntä. Mutta nämä tunteet hukkuivat
kohta toisiin. Sydän jännityksessä, mieli epämääräisen odotuksen
valtaamana ja vähintäkään huomaamatta ympäröivää luontoa hän seisoi
katsellen siihen suuntaan, josta Himmelbjaerget tulisi näkyviin.
Tuossa se olikin? Kuin voimakkaasti esiintyvä motiivi kaukaa soivassa
voitonhymnissä kohosi huippu muistomerkkineen laakson yli, loistaen
puhtaimmassa aamuvalossa. Sydän alkoi kovasti sykkiä, ja rinta paisui
rohkeudesta.
Laiva tuli laituriin ja matkustajat menivät maihin. Hän silmäili
oikeaan ja vasempaan, tähysteli jokaista naista, tuijotti tietä
pitkin...
* * * * *
Ja Himmelbjaergetillä tapahtui sitten se, jonka hän hyvin tiesi olevan
hullusti; se, että hän näki hänet jälleen.
Hän istui H.C. Andersenin penkillä katsellen laaksoon. Samassa kun
Jörgen rinteellä huomasi valkoisen niskan, posken ja leuan hienot
piirteet, kiitivät sieluun kaikki tuntemisen voimakkaat tunteet ja
seisauttivat hänet siihen paikkaan.
Hän käänsi päätänsä. Hän ei kiljahtanut hämmästyksestä, hiljainen
huudahdus vain pääsi hänen huuliltansa. Mutta Jörgen näki kasvojen
kalpeudesta ja katseessa äkkiä kuvastuvasta kauhistuksesta, että hän
joutui kovan tuskan valtoihin.
»Täälläkö te oleilette?» virkkoi Jörgen, koettaen saada äänensä niin
hämmästyneeksi kuin suinkin jaksoi.
Niin, hän oli tullut sinä iltana, pastori Larsenin ja hänen äitinsä
kera.
Nyt vasta huomasi Jörgen pienen vaaleapukuisen tytön, joka jonkun
matkan päässä heistä etsi kukkia ja kanervia.
Jörgen kyllästyi itseensä. Kuinka hän saattoikaan seisoa tässä
teeskennellen tätä typerää hämmästystä? Miksei hän rehellisesti
tunnustanut: »Marie, minä tiesin teidän täällä olevan, ja sentähden
tulin tänne, ja tässä minä nyt olen — sairas, onneton mies, joka
sisällisesti palaa poroksi.»
»Sallitteko?» kysyi Jörgen istuutuen hänen viereensä.
Hämmennystäkö? Ei ollut hämmennyksen jälkeäkään kumpaisessakaan.
Kumpikin istui solakkana ja raittiina, kumpikin puhui
välinpitämättömällä äänellä, joka tarkoitti sanoa: »Minua ei hämmästytä
tämä kohtaus.» Mutta kumminkin kumpikin hyvin huomasi hämmennyksen
toisessaan vaikka se viekkaasti koetti piillä välinpitämättömyyden
ja hilpeyden takana, ja se kiihottamistaan kiihotti heidän kuumeista
mielentilaansa.
Keveät, vaaleat usvapilvet hunnuttivat nuoren pyökkimetsän leveässä
rotkossa oikealla ja sankkana teräsharmaana, pitkin, liitelevin liepein
se peitti koivut vasemmalla, mutta lampien pinta oli kuulakka ja
sieluton kuin peili, jota keveä hengitys himmentää.
Äkkiä valui punertava valovirta läpi usvan, yli myllyjen ja
tiilikattojen Ryn asemalla — koko maisema alkoi elää ja riemuitsi:
»Aamu, aamu!»
»Ne ovat niin omituisia, nuo väkevät valovirrat, jotka niin äkkiä
valahtavat esiin ja antavat kaikelle elämää!» puhui Jörgen.
»Juuri sitä samaa minäkin tässä ajattelin.»
»Tuntuu kuin se herättäisi jotain meissä, jotain, joka
vastustamattomasti puhkeaa eloon.»
»Mutta samassa saattaa sen himmentää uusi pilvi... katsokaahan vain
tuolla alhaalla!»
Keveä varjo kuin tuulen ajamaa savua lipui kanervikon yli ja siitä
eteenpäin veden kalvolle.
»Päivänpaiste ja varjot, ne seuraavat toisiaan», sanoi Jörgen huoahtaen.
»Lienee hyvä, että niin on.»
»Olemme vain tottuneet niin sanomaan. Olemme niin mielellään hurskaita.
Mutta _tarkotammeko_ aina mitä sanomme?»
Oli kuin näitä sanoja seuraava äänettömyys olisi kiihottanut häntä
jatkamaan.
»Luontonne kaipaa kuitenkin aurinkoa, yhä aurinkoa», alkoi Jörgen
taas. »Sellaisiksi on Jumala meidät luonut. Varjossa meistä ei tule
laisinkaan mitään.»
»Löytyy kuitenkin toinenkin valo, kuin se, jota te ajattelette.»
»Te tarkoitatte valoa sydämessä. Niin, ehkäpä meistä voi tulla hyviä
kristityltä varjossa ja ehkäpä voimme saavuttaa sen »korkeamman rauhan»
josta äitini puhuu; mutta täysiverisiä ihmisiä, jotka elävät elämän
raittiisti ja voimakkaasti, sellaisia meistä ei tule — ei ilman
tavattoman tarmokasta tahtoaa.»
Jörgen oli suoristautunut ja teki voimakkaita liikkeitä nyrkillään.
Hän tunsi hyvin sisimmässään, että hän kuumeisessa mielentilassaan
tässä hieman ilveili herättääkseen hänen osanottoansa. Ymmärtäköön hän
vain, että syvä tuska häntä sisällisesti kalvoi, sillä hän tiesi, että
jos mikään, niin aavistus salaisesta haavasta nuoren miehen rinnassa
kykenee herättämään myötätuntoisuutta naisen sydämessä. Mutta toisaalta
hän taas ei tahtonut vähentää hänen kunnioitustansa raukkamaisella
valituksella, päinvastoin — hänen piti ihailla häntä sen miehekkään
tunteen takia, että hän koetti salata tuskansa ja peitellä kaikki. —
»Oh, kuinka jaksanenkaan!» ajatteli Jörgen ja nojasi penkin selkäimeen.
No kynttiläjalat tulivat usein hänen mieleensä ja vihdoin hän sai
niistä kiittäneeksi.
»Oo», virkahti neiti Römer.
Hän levitti päivänvarjonsa, mutta laski sen uudestaan kokoon, kun ei
ollut ensinkään päivänpaistetta sillä paikalla.
Oli kuin veri olisi pyrkinyt syöksemään ulos kasvoista. Tuhansia
kertoja häntä oli harmittanut että hän oli tullut lähettäneeksi ne
kynttiläjalat — ja lähettäneeksi ne sillä tavoin, nuo houkkamaiset
rivit mukana »toivottaa teille tuttava». Eihän olisi tarvinnut lähettää
mitään morsiuslahjaa, kaikessa tapauksessa olisi se ollut tehtävä
avonaisesti mistään välittämättä: »Elkää halveksiko tätä pientä
lahjaa», esimerkiksi. Mutta hän olikin ollut niin hämmennyksissä,
ei ollut tiennyt kuinka käyttäytyä, ja sitten tulivat juuri nuo
sanat kirjoitetuiksi, joiden johdosta hän voi tehdä kaikellaisia
johtopäätöksiä. Kuinka häntä harmitti ja hävetti.
»Kiitän myöskin toivomuksestanne valosta kotiin», jatkoi Jörgen, jonka
suun ympärille oli ilmestynyt muutamia jäykkiä piirteitä.
Tällä kertaa hän ei vastannut mitään, vaan tyytyi pieneen
päänliikkeeseen, jonka voi tulkita näin: »No niin, — kirjoitinhan
jotain siihen suuntaan.»
Hänen hengityksensä kävi yhä lyhyemmäksi. Tuo onneton kirjelippu, nuo
kömpelöt sanat, jotka — sen hän huomasi — juuri oli selitettykin siten,
kun hän jälestäpäin pelkäsi, selitetty viittaukseksi hänen puoleltaan,
että heidän välillään oli ollut salaista ymmärtämistä.
»Mutta jos oikein olisitte tuntenut olosuhteet, niin ette olisikaan
kirjoittanut niitä sanoja valosta kodissa», jatkoi Jörgen.
»Minä en tiedä mistään olosuhteista.»
»Ette te tiedä, mutta niitä on kumminkin.»
Niinkun ainakin, milloin hän tuli ajatelleeksi isäänsä, vihlasi häntä
tuskallinen tunne.
»Minä en odottanut saavani valoa kotiini, sitä ei tullut, eikä sitä
konsaan tulekaan.»
Nämä sanat herättivät hänessä sääliä, mutta sääli ei kuitenkaan ollut
hänen sielunsa sisin tunne. Arvelut ja kysymykset myllersivät hänen
mielessään ja ikäänkuin ryntäsivät yhteen ainoaan soppeen, joka oli
täynnään vahingoniloa.
Hän odotti lähempää selitystä, jonkun salaisuuden paljastamista; mutta
mitään sen enempää ei kuulunut.
Syntyi pitkä äänettömyys.
Hän istui puolittain Jörgeniin kääntyneenä ja vilkasi häneen tuon
tuostakin salaisen katseen; hän näki hänen sielunsa kärsimisen ja äkkiä
valtasi hänet syvin sääli.
Jörgen muisti pari värssyriviä jostain kirjasta:
»Ich liebe sie, und sie liebt mich.
Doch keiner sagt: Ich liebe dich.»
[Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua.
Mutta kumpikaan ei sano; Minä rakastan sinua.]
Aina ristiriidassa itsensä kanssa. Aina taistelussa sen vartijan
kanssa, joka äidin rukousten ja puheiden vaikutuksesta lapsuudesta asti
oli hänessä muodostunut, omantunnon valpasta vartijaa vastaan, joka
aina oli saapuvilla, milloin hän oli antautumaisillaan luonnonhalunsa
aaltoihin.
Mutta jos hän nyt kerran rohkaisisi itsensä ja seuraisi sisimmän
kaipuunsa ääntä? Kuuma hellyyden tunne alkoi liekehtiä hänessä kuin
hehkuva hiilos hiipuvan tuhkan alla, johon äkkiä puhaltaa voimakas
ilmanveto; ajatus, hurja päähänpisto pälkähti mieleen...
Samassa pisti esiin pää oksien välistä vasemmalla. Jörgen näki mustan
huopahatun ja silmälasit, jotka hämmästyneinä tuijottivat heihin.
Mies ponnisteli rinnettä ylös, laskematta Jörgeniä silmistänsä,
nähtävästi epätietoisena tunsiko hän hänet tai ei.
Neiti Römer nousi seisomaan: »Pastori Larsen — kirjakauppias,
luutnantti Bang.»
»Ah, vai olette te herra Bang... hauskaa tehdä herra luutnantin
tuttavuutta», vakuutti nuori pappismies, mutta kasvot olivat happamet
kuin katkeran ryypyn nieltyä.
Hän kääntyi neitiin:
»Eiköhän pikku Kajalia jo ole kylmä?»
»Kenties.»
»Minä luulen niin, minä pelkään; sen tähden jos sinä, Marie kulta...»
Heidän puhuessaan tutki kirjakauppias pappia. »Vaaleanpunainen
kokoparta», hän sanoi itsekseen kuin kirjoittaisi hän sen muistiin
sisällisesti. »Se tahtoo sanoa; leuka ja ylähuuli on jotenkin paljas...
huonokasvuista... vain muutamia yksityisiä, pitkiä, punertavia
parranhaivenia. Musta leveälierinen lakki, pitkä punertava tukka...
ahvenselkä...»
Jörgen ei voinut ymmärtää, missä se henkevyys hänessä istui, mutta kai
se istui jossain sisäpuolella hakkautuneen kauluksen alla.
Pappi vetäsi liivinsä suoraksi, pyyhkäsi tukan korvien taakse, harjasi
kämmenillä hihojaan ja rykästeli.
»Hööm! Niin tehän olette monet... höm... vuodet eläneet saman katon
alla neiti Römerin kanssa.»
»Niin, me olemme vanhoja tuttavia.»
»Hö —öm! Täällä on kaunista, eikö totta?» Nuori pappi teki suuren
liikkeen käsivarrellaan Ryille ja lammille päin, samalla kun katse
tutki neiti Römeriä ja huolestuneena vilahti lapseen.
Ja sitten hän alkoi kertoa — suuriäänisesti ja voimakkaasti —
mahtavista selänteistä, istutuksista y.m.
Neiti tarttui pikkutyttöä käteen ja läksi hänen kanssaan. Jörgen katsoi
hänen jälkeensä eikä kuullut sanaakaan papin puheesta.
Sivukäytävälle kääntyessään vilkasi neitonen häneen läpitunkevan,
kummallisen katseen — — ja hävisi sitten puiden väliin.
»Tämä luonto on suuremmoinen», virkahti pappi. »Mutta aamuisin täällä
saattaa olla kylmä... olemmehan niin korkealla», jatkoi hän hymyillen.
»Kadunpa etten ottanut saaliani mukaan.» Hän ryki ja pyysi anteeksi —
kevätilma — —
Tuntikauden istui Jörgen vielä penkillä katsellen laaksoon, näkemättä
muuta kuin kaksi kummallista silmää.
Kun hän myöhemmin kysyi neiti Römeriä hotellissa, sai hän tietää
pastori Larsenin matkustaneen koko perheensä kanssa.