Mitäpä tässä muuta taisi, kun lyödä rystäät pöytään ja käydä käsiksi
elämään sellaisena kuin se oli, oli Jörgen sanonut itselleen häiden
jälkeen.
Hän oli etsinyt lievitystä rasittavassa työssä, oli huvitellut
lauluseurassa, voimistellut metsästysseurassa, ylvästellyt siinä
tietoisuudessa, että hän nyt oli »veroa maksava kaupungin porvari», oli
heittäytynyt kummallisiin riitoihin ja kirjoittanut Folkebladetissa
kaasusta ja katuojista.
Mutta vastamäkeen käynti oli niin vaikeata.
Ei siksi, että Amalie oli taipumaton, kaukana siitä: mutta hän oli niin
tavattoman vähäpätöinen, niin lapsekkaan hyvä. Tuskin kuukauttakaan
hän oli elänyt hänen kanssaan, kun hän jo tunsi joka sopen hänen
aivoissaan: Jos ihmisen ajatusvoima riippui sähhön vaikutuksesta
— niinkuin hän jossain oli lukenut — niin, kyllä hänen aivojensa
»hemisfeereissä» oli aivan vähän valoainetta. Päivä päivältä samat
puheet hänen ystävättäriensä hatuista, samat sanat samoista asioista.
Ja sitten hän oli niin unteloinen, puolet päiviä hänen pyöreä, pieni
ruumiinsa venyi amerikalaisessa soututuolissa, jonka istuimeen jo tämän
lyhyen ajan kuluessa oli tullut pyöreä syvennys, kuin olisi siinä
maannut iso, raskas kuula.
»Hiisi vieköön, heristele itsesi kerrankin virkeäksi, Amalie!» pääsi
yhtenä päivänä Jörgenin suusta.
Sen perästä Amalie muutamina päivinä oli hyvin toimelias, hääri
kyökissä rouva Lundin tai äitinsä kanssa, mutta vaipui sitten taas
tavanmukaiseen laiskuuteensa.
Sen pienen, rakennuksen toisessa päässä olevaa huoneen, josta hän
kirkkaina aamuina etäällä metsän takaa näki merta, ja jossa kuu illoin
myötätuntoisesti hän hyväili, hän oli laittanut itsellensä somaksi
työhuoneeksi, jossa kumminkin käsi hyvin vähän voi työskennellä mutta
ajatus sitä enemmän. Usein aamuisin hän seisoi siellä ikkunan ääressä
katsellen »Sigyn» höyrylaivaa, joka kulki Jyllantiin. Silloin väikkyi
hänen silmissään mitä kummallisimpia näkyjä, näkyjä, jotka kauan
pysyivät aamun rusohohteisessa ilmassa.
Mutta saattoipa silloin sattua, että Amalie tuli hienossa aamupuvussaan
ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja hiipi lähelle häntä.
Hänen kodissaan oli päivin hyvin hiljaista. Ainoastaan kun karavaani
Fiskergadesta saapui, tuli pöly liikkeelle huoneissa. Rouva Konge
liikkui huoneissa kuin kevyt ilmanhenki, hän puhdisti pois pölyn,
järjesti uutimia ja asetti paikoilleen, sillä välin, kun molemmat
pitkät Lundit syödä natustelivat ruokahuoneessa, kyökissä ja
arkituvassa ja silloin tällöin asettuivat ikkunan luo ja nyökkäsivät
ylhäisesti kadulle. Herra Konge venytteleikse sohvassa ja koetti
ärsyttää Mallen kekseliäisyyttä iloisuuden elvyttämiseksi, sillä ukon
mielestä oli hänen luutnantistansa tullut sellainen hidas ja ikävä
kotikoiran vötys.
Niin, arveli tähän soimaukseen kerran Jörgen, minkäpä sille nyt taisi,
ettei ollut Olli-enon elämäniloa, niinkuin monella muulla.
Olli todisti sen hyväksi sen elämänilon — se oli niin hemmetin hyvä,
uk, uk, uk! Juuri naulalleen vaikka teilaa minut, uk, uk, uk!
Olli sylkäsi mielellään tuollaisen mielenpurkauksen perästä, meni
sylkiastian luo ja läiskäytti siihen suun täydeltä ruskeaa nestettä,
joka pyryytti hiekan ylös ilmaan — ikäänkuin säikähdyksestä nesteen
paljoudesta — jonka jälkeen hän kääntyi, pyyhkäsi suutaan, katsoi
toisesta toiseen ja laski kurkustaan uusia kulahtelevia: »Uk, uk, uk!»
Apeksi tultuaan muuttui Ollin käytös jokseenkin rehenteleväksi, ja
hän käyttäysi käskevästi kirjakauppiaan kodissa. Olihan hän rouvan
isä, joka tyttärelle myötäjäisiksi antoi 35,000 kruunua, ja toimitti
heille komean kodin, olihan hänellä siis oikeus olla hiukan pönäkkänä
Mallen tuvissa. Mitäpä hän, luutnantti, osaltaan olikaan tuonut
»yhtiöön»? Tyhjän huoneuston ja puodin, josta hän maksoi paljon enemmän
ulostekoja, kun kukaan ihminen aavistikaan.
Milloin Olli-enon puheesta kuului tällaisia ajatuksia ilmaisevia ääniä,
tuntui nuoresta, lämminverisestä miehestä kuin kihinää hiusjuurten
ympärillä.
Sunnuntaisin meni Jörgen usein maalle, jonnekin metsästysyhdistyksen
piiriin, jonka valittu päällysmies hän oli. Siellä, mailla ja metsissä,
jossa pyssyt pamahtelivat ja sai juosta itsensä uuvuksiin, saattoi
hän tulla mitä iloisimmalle tuulelle ja innolla ja halulla ottaa osaa
metsästykseen.
Tai käveli hän ulos ystävänsä, Niilo Erhardtin luo maalla (Amalie
ei koskaan tahtonut tulla mukaan — »ne talonpojat!») hänen raittiin
pikku vaimonsa ja muiden nuorten kanssa keskustelemaan ajan henkisistä
riennoista: naturalismista kirjallisuudessa, Björnsonin ja Ibsenin
viimeisten kirjain sisällyksestä y.m. Hän ei koskaan lähtenyt Niilo
Erhardtin kodista tuntematta, että hän vei jotain hyvää mukanaan tästä
somasta, onnellisesta talonpoikaiskodista.
Mutta kun hän sitten tuli kotiin, usein sydämensä syvyydessä toivoen
voivansa istuutua Amalien luo puhumaan hänen kanssaan päivän
tapahtumista, niin saattoi sattua, että hän löysi Kongelaiset ja joukon
heidän ystäviänsä mukavasti ajoittuneina hänen pitkän ruokapöytänsä
ympärille, mässäten kaakkoja, viiniä ja punssia ja puhuen yhteen
ääneen... »Ohoi? Tuollahan tulee vävypoikakin! Tulepas tervehtimään
vieraitamme! Nämä ovat tuttaviani, kauppias ja laivuri ja heidän
vaimonsa... Malle, tuo lasi miehellesi, että saadaan kieltä kastaa ja
laula sitten asia säestyksellä kääresyltylle!»
* * * * *
Oi, tätä kotia!
Nyt hän melkein vuoden umpeen oli kestänyt tätä elämää Amalien kanssa,
ja tämän ajan kuluessa hän oli tehnyt sen huomion, että karavaani
— tai ainakin osa siitä — ainakin seitsemän kertaa viikossa oli
käynyt katsomassa Amalien keinuja ja kuunnellut hänen lapsekasta
lörpötystänsä, hänen täytyi kuunnella Olli Kongen pistosanoja
ja nuhteita, oli nähnyt hänen rasvaisten saappaittansa jälkiä
huonekalujensa päällyksillä, ja uuninreunalla, mällinjätteitä ja
sikarinpätkiä ja isoja, ruskeita täpliä sylkiastioiden kirkkaalla
messingillä — oi tätä elämää! Niin lohduttomana, kerrassaan
epätoivoisena oli tulevaisuus hänen edessänsä.
Möller mietti. Tämä hiljainen herra, joka lihottavien silmiensä ja
herkkätuntoisten rumpukalvojensa avulla pääsi kaikkien ihmisten
salaisuuksien perille, oli jo aikoja sitten päässyt selville kaikista
Jörgenin salaisuuksista ja asteli nyt pienessä, yksinäisessä kodissaan
— muuan pieni puutarhurin talo Storgaden portin ulkopuolella — ja repi
sankkaa, harmaata tukkaansa.
»Rakas rouva Bang», puhkesi hän sitten kerran puhumaan istuessaan
kanslianeuvoksettaren vuoteen ääressä, »asiat eivät ole hyvin poikanne
kodissa.»
»Kai se on Marie Römer?»
»Niin on.»
Kanslianeuvoksetar huokasi. »Ettekö te voisi vähän rohkaista, te ja
Niilo Erhardt? Jos koettaisitte liittoutua yhteen te kaksi?»
»Mahdollisesti.»
»Lähettäkää Niilo Erhardt tänne minua luokseni; tahdotteko?»
Rouva Bang ymmärsi, että hänen oli hankittava uusi apujoukko. Tässä
oli hyvää tarkottava viekkaus otettava palvelukseen, miehen ja naisen
viekkaus.
Rouva Kongekin kutsuttiin.
»Meidän lapsemme eivät ole onnellisia.»
Kyynel vierähti kauppiaan rouvan poskelle.
»Minä koetan tehdä voitavani taivuttaakseni poikani mielen Amaliehen —
tahdotteko tehdä saman tyttärenne suhteen?»
Rouva Konge ei tiennyt mitä tehdä.
»Teidän on koetettava saada hänet hoitamaan kotiaan ja talouttaan.»
»Hänhän on lapsi.»
»Niin, mutta hän ei saa siksi jäädä. Elkää te hoitako taloa hänelle,
se on synti kerrassaan. Itse hänen tulee se tehdä, hänen tulee tuntea
velvollisuuksiensa vakavuutta.»
»Suokoon Jumala, että hän voisi!»
»Auttakaa te häntä alulle. Te, joka kodistanne pappilassa kyllä tiedätte
kuinka taloa on hallittava. Auttakaa häntä tolalle ja auttakaa
eteenpäin.»
Rouva Konge lupasi tehdä kaikki, mikä hänen voimissaan oli.
»Oi niin!» huokaili hän katua alas kulkiessaan. Olihan hän lakkaamatta
sanonut siellä kotona, että Amalieta oli totuttaminen käyttämään
käsiänsä ja hyviä taipumuksiansa!
Möller ryhtyi kohta tehtäväänsä.
»Sinä et ole oikein terve, Bang: sinun pitäisi matkustaa jonnekin.»
Matkustaa? Niin, kuinka hartaasti hän halusi päästä tästä, vaikka
vähäksikin aikaa, päästä aurinkoon ja vapauteen ja vetäistä pari
siemausta raitista ilmaa muilla seuduilla.
»Kyllä minä kaupan hoidan», tarjoutui vanhus. »Mutta elä matkusta
Vejleen. Elä tee sitä, Bang, jos tahdot minun neuvoani seurata.»
Jörgen kiersi viiksiään ja katsoi häntä syrjästä. »Ota vaimosi mukaan
ja mene Himmelbjærgetille pariksi viikkoa», esitti vanhus. »Eihän
se tosin ole seitsemäs taivas, johon tulet; mutta ehkäpä kumminkin
virkistyt kun pääset puhtaaseen ilmaan.»
Nuori mies seisoi äänetönnä miettien vanhuksen sanoja.
* * * * *
Sitten muutamana tyynenä toukokuun aamuna hän sääli vaatteita
matkalaukkuun ja läksi laivalla — sillä, jota hänen katseensa kymmenet
kerrat oli seurannut merelle.
Amalie ei ollut mukana, eikä hän ollut sanallakaan häntä mukaansa
mairitellut. Hän oli tuntenut, että jos mieli hänen palata,
voimistuneena miehenä, niin oli hänen meneminen yksin.
Ja voimistuneena miehenä hän _tahtoi_ palata.
Kummallinen tunne, joka voi ihmisen vallata, kun seisoo laivan kannella
katsellen, kuinka kotoiset paikat silmistä hälvenevät. Eikö tosiaankin
hänen rintaansa ahdistanut siinä kiikarilla tähystellessään kattoa,
jonka alla Amalie nyt istui yksin, niin yksin — —
Mutta eihän voinut muutoin ollakaan. Ehkäpä ilo olisi sitä suurempi
hänen palatessaan. Kaksi käsivartta: »Tässä olen taas — mies, joka on
ollut hieman lähempänä taivasta kuin arkiaikoina, ja joka nyt tahtoo
koettaa luoda uuden onnen kotiimme!»