»Niin, hermostunut olenkin, en tahdo kieltää sitä, mieleni on
_kuohuksissa_, olen _loukkaantunut_ sydämeni syvimmässä ajatellessani,
kuinka sinä palkitset... kuinka _voit_, kuinka voit näin käyttäytyä?»
»Palkitsen?» Hänen epäselvät ajatuksensa alkoivat kiitää edes ja
takaisin. »Kyllä meistä toinen on palkinnut... meistä toinen, joka
nuoruudestaan asti on saanut harjoitella osottamaan suvaitsevaisuutta
toiselle.»
Hänen kasvonsa kävivät entistään valkeammiksi; hän ymmärsi kohta
miehensä tähtäävän polttavaa kohtaa hänen elämässänsä, sitä, joka
oli peitetty maailman silmiltä, mutta ikuisesti kirveli hänen omissa
ajatuksissansa.
»Bang!» puhkesi hän sanomaan. »Sinä kohtelet minua pahoin. Minä olen
liian heikko puolustautuakseni.» Hän hengitti syvään ja jatkoi sitten
hengästyneenä: »Muutoin tahdon sanoa sinulle, etten ensinkään ajatellut
itseäni, en minä mitään palkkiota tahdo, en mitään; mutta lapsesi...
että palkitset Jörgeniä niinkuin teet, se on _tunnotonta_.»
»Mitä minä olen rikkonut Jörgeniä vastaan?»
Hän ei päässyt ääneen kohta; hän pyyhki vapisevalla kädellä otsaansa ja
sulki silmänsä kuin kootakseen ajatuksensa.
»Sinä tiedät hyvin», sai hän vihdoin sanotuksi matalalla äänellä kuin
itsensähillitsemisen pakosta, »sinä tiedät hyvin, että Jörgen on mennyt
naimisiin Amalien kanssa voidakseen olla meille tukena.»
»Ja entäs sitten? Eikö pojan velvollisuus ole olla vanhempiensa tukena,
kun olosuhteet...»
»Jörgen on onneton», sai hän vielä sanotuksi.
»Ooh — avioliitossa oppii pian alistumaan ja taidon tulla toimeen
elämässä.»
Hänen voimansa loppuivat, kädenliikkeellä hän ilmaisi, ettei hän enää
jaksanut puhua.
»Sinä olet hermostunut», alkoi mies taas. »Nuku hyvin ja lepää
väsymyksestäsi aamuun. Hyvää yötä!»
Tällaisen yöllisen taistelun perästä hän voi maata unetonna, kunnes
päivä valkeni, hapuillen nenäliinallaan ja kärsien päänkivistystä.
Mutta vihdoin viimeinen taistelun loppupäätös oli kuitenkin aina
huokaus hänen omasta kärsimättömyydestänsä, ja sitten laskeusivat kädet
ristiin palavaksi aamurukoukseksi.
* * * * *
Lapsiinkin nähden oli kanslianeuvos hiukan arka ja epävarma, heidän
silmänsä ikäänkuin vaivasivat häntä.
Kerran, muutamana sunnuntaina, kun Anna oli kotona ja Jörgen ja
Amaliekin olivat siellä käymässä, sattui että molemmat sisarukset,
Amalie ja Emil, katselivat muuatta kuvalehteä, joka oli arkituvan
pöydällä.
»Kuinka hirveätä noiden muurien sisällä lienee!» huudahti Anna.
»Isä, sinä kerroit kerran jotain tuollaisesta laitoksesta», puuttui
puheeseen Martta.
»Mikä kuva se on?» hän veti lehden luokseen ja tirkisti kuvaa
likinäköisillä silmillään. »Niin», virkkoi hän ja työnsi lehden luotaan.
»Siellä kai on rautaristikot kaikissa ikkunoissa?» kysyi Amalie.
»On siellä.» Hän nousi ja pani kiinni takkina napit.
»Ja tuo kirkko sitten!» jatkoi Martta. »Katsokaa — kaikki nuo kasvot,
jotka kurkistavat kopeistaan? Minusta näyttää, että muutamilla niistä
on puolinaamiot.»
»Saattaa olla... mutta minun täytyy nyt lähteä, minä lupasin näet
valtuusmies Jensenille, että auttaisin häntä muutamassa työssä.»
Tyttäret katsoivat häneen. Tuo kiire, joka niin äkkiä toisinaan valtasi
hänet — isä oli väliin niin kummallinen.
Ja aina kun isä oli näin kummallinen, katsoivat tytöt Jörgeniin, kuin
odottaen, että hän sanoisi jotain; mutta hän meni ikkunan luo ja katsoi
ulos. Pikku veli istui suu auki ihmeissään katsoen toisesta toiseen.
Tätä sattui usein. Sisaret ja pikkuvelikin ymmärsivät, että perheeseen
oli tullut jotain raskasta, jotain, josta ei saanut puhua. Oli
kuin kaikki elämänilo olisi karkotettu heidän piiristänsä, synkkä,
onnettomuutta aavistava kysymys oli kaikkein katseessa.
»Mitä se on?» kysyi äiti kammarista. »Tehän olette niin äänettömiä.»
Jörgen meni sisään hänen luokseen.
»Kuinka teidän laitanne on lapset», jatkoi äiti; »minusta te kaikki
olette niin kummallisia.»
»Isän kun piti mennä Jensenille», kuului raukea vastaus. »Niin hän
tulee myöhään kotiin.»
Hän oli ääneti hetken aikaa. »Laula meille hiukan, Jörgen! Joku laulu,
virsi — mitä tahdot.»
»Ei minua haluta, äiti.»
»Mutta jos oikein kauniisti pyydän —? Oma virteni, sinä tiedät.»
Jörgen puristi hänen kättään.
»Nythän on sunnuntai, enkä minä koskaan pääse kirkkooni», virkkoi äiti.
Jörgen meni pianon luo, näppäili muutamia sointuja ja lauloi sitten:
»Lausu sielullen taas, Jesus, että olet rauhanain
Kesken elon taistelojen, rajuilmain raivoisain?
Lausu taas kun surun aallot kuohuin käyvät rajusti.
Että se, mi olet ollut, vielä olet ijäti.
Lausu, että olet sinä totuus, tie ja elämä,
Että ken vain sinuun uskoo, hän on ijät elävä.
Ynnä että äänes hänet vihdoin herättävä on
Ja hän luonas olla saapi — mikä riemu verraton!»
Kun Anna ja Martta kuulivat, että äitikin lauloi mukana, yhtyivät hekin
virteen.
»Lausu, että aivan kaikki tiedät pääni hivukset,
Kaikki puutteheni huomaat, kaikki hädät havaitset,
Että olet kärsinyt ja kiusattu, ja oikeaan
Aikaan auttaa voit siis niitä, joita vielä kiusataan.
Lausu kaikki, minkä lausuit ennen täällä ollessas?
Että autat mielin, olet uskollinen, voimakas;
Lausu se, kun kirkas päivä paistaa hellin hymyten,
Vaan myös, milloin pilviin peittyy se tai menee maillehen!
Lausu, milloin vierii vuodet, päivät, hetket, että on
Tykönäsi, taivaan Herra, aika aina muutteeton!
Aina myös kun uuden päivän aamurusko koittaapi,
Lausu, että joka aamu uusi on sun armosi!
Lausu taas, oi, yhä lausu tämä tärkein asia,
Että anteeks annat synnit, puhdistat mun vioista,
Että vuorta vahvempana kallis rauhanliittos on!
Lausu oi, yhä lausu nyt ja kun käyn kuolohon!»
Emil, jota liikutti kuulla sairaan äitinsä laulavan, oli mennyt vuoteen
luo. Siinä hän nyt istui kyyneleet silmissä pidellen äitiä kädestä.
Laulun loputtua tulivat toisetkin kamariin.
»Kiitos!» nyökkäsi äiti. »Sain siis kumminkin olla kirkossa.»
Lasten oli häntä niin sanomattoman sääli; hyvin he huomasivat, että
tauti hänen elämäänsä hivutti. Mutta hän oli kaunis kärsimyksessään,
silmät voivat loistaa niin omituisesti mustien kulmien alla, he
tunsivat kaikki niistä säteilevän suuren, puhtaan äidinrakkauden,
siunauksen; se vaikutti kuin lämmin syleily, joka yhdisti heidät ja
antoi voimia kestämään paljon.