Pienessä kodissa Satamakadun varrella makasi sairas kanslianeuvoksetar
hienolla valkoisella vuoteellaan ja neuloi — hän oli aina työssä käsin.
Ja sormien työskennellessä puikkojen kanssa kiersivät ajatukset kaikki
nurkat talossa, kulkivat kaupungilla teurastajalla ja leipurilla, edes
ja takaisin noita tuhansia teitä, jotka muodostavat yhdys-siteen kodin
ja ulkomaailman välillä.
Sen apujoukon avustuksella, joka hänellä oli lapsissa, naapureissa,
pesijättäressä, puunhakkaajassa, käsityöläisissä ja kauppiaissa, jotka
joko suullisesti tai välillisesti saivat hänen käskynsä, hallitsi hänen
johtava tahtonsa ja järjestävä kykynsä niin sanoakseni päivin ja öin
kodin pientä valtakuntaa.
Niitä on naisia, joiden mielenpuhtaus ja kärsimiskyky näyttää
kohottavan heitä ylemmäksi muita, ja kyky uhrautua muiden eteen ja
lohduttaa, auttaa, huolimatta omista kärsimisistä ja taisteluista,
on kuin heidän sielunsa voimia virkistäisi taivaallinen kaste, joka
valmistaa heitä ja antaa katseelle ylevyyden loisteen.
Rouva Bang oli näitä naisia.
Mutta kaiken sielullisen kauneutensa ohella oli rouva Bang myöskin
älykäs nainen, joka ymmärsi hyväkseen käyttää talon ystäviä, milloin
hänen rakkaittensä menestys oli kysymyksessä: Tohtori Klaster ja rouva
Hangin serkku, Möller-vanhus, ja useat muutkin tiesivät kyllä kertoa,
kuinka hienotunteisesti hän ymmärsi käyttää ystävien apua miehensä
taivuttamiseksi paremmalle teille. Tässäkin suhteessa oli työ hänellä
apuna.
Säännöllisesti kolme kertaa päivässä — aamulla, päivällisen aikaan ja
illalla — tuli kanslianeuvos hänen luokseen ja uhrasi hänelle joka
kerta säännöllisesti viisi minuuttia. Nämä hetket käytti hänen vaimonsa
yksinomaan hänen käännyttämiseksensä silmien rukoilevalla katseella ja
Jumalan sanalla, ja hänen puheessaan väräjöi sielun hellittämätön toivo.
»Em—m! Kello näkyy jo tulevan paljon», huomautti kanslianeuvos
tavallisesti aina, niiden viiden minuutin kuluttua.
Mutta käännettä, josta rouva Bang aina puhui, ei tapahtunut;
päinvastoin, vanha herra ei ainoastaan ottanut takaisin koko entisen
jäykän kanslianeuvosryhtinsä, vaan vanhat tapansakin viettää iltansa
ystävien seurassa.
Kovin tuskallista, mutta samalla niin liikuttavaa oli Jörgenistä
ajatella, että äiti yhä makasi rukoillen ja odottaen käännettä. Oi
— »ken kokemusta kokoo, koko tuskaa.» Mitäpä hän voittaisi muuta
kuin tuon katkeran kalkin: Jumala ei kuule minua. Ja kuitenkin —
kenpä tiesi? Elihän äiti taivaallisten henkien yhteydessä ja kokosi
kaiken voimansa elääkseen »todellisuuden ulkopuolella». Ehkäpä hänen
rukouksensa saisivat ihmeitä aikaan.
Toisinaan tämä sairas vaimo kuitenkin menetti kärsivällisyytensä ja
hänen mielensä joutui kuohuksiin miehensä tähden. Hän saattoi silloin
kohoutua kyynäspään nojaan, rypistää mustat kulmansa, kiinnittää tummat
silmänsä mieheen ja aivan valkeana kasvoiltaan sanoa: »Bang, missä on
omatuntosi?»
Kun hän eräänä iltana Bangin palatessa klubista taas teki tämän
kysymyksen ja vavisten tuijotti häneen, vilkasi Bang häneen
närkästyneen katseen: »Eh, pieni nuhdesaarnako?»
»Ei, Bang, sinä tiedät, etten minä pidä nuhdesaarnoja; mutta sinun
tulee tietää, että sinä olet huono puoliso ja isä.»
Siinä hän makasi miettien kuinka saisi talousrahat riittämään;
syntymäpäivänänsä hänellä ei ollut rahaa suklaatiin lapsille, eikä
hän tahtonut valituksilla sitä päivää mieheltänsä synkistää; Martan
täytyi käyttää nukkavieruksi kulunutta puseroa, jossa hän ei voinut
kadulla näyttäytyä, puutetta oli kodin joka nurkassa. Ja mies saattoi
joka ikinen ilta käydä juoma- ja peliseuroissa... ei hän itsensä
takia siitä puhunut, hän jaksoi kyllä kestää; mutta että lasten piti
nähdä puutetta, tuntea mielikarvautta ja seisoa tässä vuoteen ääressä
kyynelsilmin...