Rouva Konge tuli kello 12 ja toi mukanansa häränpaistin ja piparjuurta.
Hän sanoi, Olli-enonkin pian tulevan, oli jäänyt vain partaansa ajamaan.
Sekä Amalie että hänen miehensä kummastuivat nähdessään enon koreillen
keltaisessa kaulaliinassa ja sikarista sauhuja vedellen ilmestyvän
pitkän karavaanin etunenässä, siinä oli hänen sisarensa tyttärineen,
sekä kolme nuorta miestä, joista yksi oli sisaren poikapuoli,
sepänoppilas naapurikaupungissa, ja kaksi hänen ystäväänsä, jotka
olivat seuranneet häntä kotiin.
Nuorikot seisoivat portailla katsellen kuinka saattue käärmeen tavoin
kiemurteli portaita — Konge päänä sankan savupilven sisässä, keskellä
loistaviin pukuihin puetut naiset kirjavana ruumiina ja viimeisenä
pojat vikkelänä häntänä.
Kun rouva Konge samassa tuli portaille ja tulijoille vastaan laski
suustansa kauhistuksen huudon, ja eno työnsi lakin niskaan ja vastasi:
»Hyvä esivalta, tarpeellinen ilma, uk, uk, uk!» niin oli merkki annettu
kiihkeään sananvaihtoon, joka siirtyi portailta käytävälle, käytävältä
huoneisiin ja kiihtyi ylimmilleen liemimaljakon ääressä.
Kun Olli-eno päivällisen jälkeen pullisti sieraimiansa ja löi
povitaskulleen — »Höm!» — vei vävy hänet toiseen huoneeseen, jossa
sitten tapahtui hyvin juhlallinen toimitus.
»Kiitos, eno! Etkö nyt tahdo hiukan levähtää niinkauan kun kahvi
joutuu?»
Olli-enon asetuttua sohvannurkkaan ja levitettyään sanomalehden kaljun
päänsä päälle, joka oli kärpästen pidetty voimistelupaikka, katosi
Jörgen. Hän meni suorinta tietä pankinjohtajan kotiin.
»Niin», valitti pankinjohtaja antaen valkoisten käsiensä tehdä liikkeen
ilmassa, »ikävä juttu se, todellakin! Mutta minä toivon ettei se tule
tunnetuksi, minä toivon.»
»Johtaja siis ei ole siitä kenellekään puhunut.»
»En — niin, tuota noin, minunhan täytyi neuvotella Laursenin ja
Birichin kanssa, minun _täytyi_, en muuta _voinut_, minun _täytyi_, ja
me päätimme olla vaiti ja koettaa saada rahat sijaan — _koettaa_ — ja
nythän on asia järjestetty.»
Jörgen hengitti syvään. Hän muisti kummallisen silmäyksen, jonka
yksisilmäinen kauppias Laursen oli vilkaissut häneen, kun hän kerran
puhutteli häntä kadulla. Oli kuin se iso, ruskea silmä olisi kaivellut
hänestä kuin juustonkoetin.
Sieltä hän ohjasi askeleensa vanhempiensa asunnolle.
Isä näki hänet ikkunasta ja tuli ulos käytävään.
»Niin, nyt olen käynyt suorittamassa isän velan pankinjohtajalle.»
»Kiitos, Jörgen!»
»Mutta nyt minä pyydän, ettei isä virka mitään äidille koko asiasta —
ymmärtääkö isä — _ei sanaakaan_!»
»Hm—m!» Vanhus seisoi päätään nyökäyttäen eikä uskaltanut mennä perässä,
kun poika avasi oven ja meni sisään.
»_Sinäkö_ se olet?» Äiti ojensi hänelle kätensä, mutta vetäsi sen
luokseen takaisin. »Tuo rautainen käsi pelottaa minua niin... no,
onneksi olkoon nyt! Isä sanoo, että teillä on niin sievä koti.»
»Onhan se oikeen komea.»
»Jumalan tahto oli siis, että tämä asia näin kävi. Suokoon Jumala,
ettei koskaan mikään varjo elämäänne pimittäisi!»
Virkettyään pari sanaa äidin virkeydestä — tuon tavanmukaisen valheen —
puristi Jörgen hänen kättänsä hyvästiksi.
»Sinä et näytä iloiselta, Jörgen.»
»En, sillä minä en oikein ymmärrä »Jumalan tahtoa».»
»Rakas Jörgen, olihan sinulla itselläsi niin kiire saada kuninkaan
lupakirja.»
»Niin, kun sen nyt _kerran piti niin olla._»
Äiti tuijotti häneen.
»Minä en tahtonut, että te kärsisitte puutetta.»
»Jörgen, tämähän on kauheata tämä.» Tuskan hiki juoksi hänen
kasvoiltansa.
»Äiti, elä katso minuun noin! Onhan meillä niin kaunis koti, ja Amalie
ja minä olemme kaiken päivää nauraneet ja ilvehtineet — ja olenhan minä
myöskin lausunut nuo siivekkäät romaanisanat: »Minä rakastan sinua!»»
»Sitä sinä et ole tehnyt.»
»Kunniani kautta! Uskotko minua nyt?»
Sitten _hän_ meni varjoinensa ja jätti äidin yksikseen omine suruinensa.
Tultuaan kadulle hän muutamassa kulmassa näki Isän harmaan hatun ja
kuluneen takin.
»Päivää, päivää, herra asioitsija!» tervehti kanslianeuvos iloisella
nyökäyksellä ja antoi hatun tehdä komean kaaren ilmassa. »Kaunis ilma
ukkosen perästä!»
Nuori mies tunsi kuin pistoksen sydämessään. Hän katsoi isän jälkeen,
joka kaula kenossa kulki kahden käsityöläisen ohitse jäykkänä ja
kankeana kuin ainakin.
Mutta kukas tuolla tulikaan lyhdyn luona! Eiköhän se vaan ollut Tage?
Tottaansa se onkin juuri hän.
»Minä tulin juuri junassa ja kävin sinua tapaamassa», kertoi veli.
»Kuuluuko jotain erinomaista?»
Tage seisoi hetken aikaa ääneti mutta sanoi sitten »Minä kuulin tänään
niin pahoja puheita isästä.» Jörgen ei vastannut, tarttui vain veljen
käteen ja puristi sitä kauan ja lujasti — ruumis syrjään käännettynä.
»Oi sentään!» sai Tage sanotuksi.
Yhdessä he menivät satamaan ja istuutuivat penkille muutaman puun alle.
Jörgen oli melkein hyvillänsä, että Tage oli saanut sen tietää. Niin
oli hänellä ainakin yksi, joka oli osallinen hänen kärsimisessänsä,
yksi, jolle voi puhua. Ja koko tuo katkera, sydämeen suljettu tuska
pääsi nyt valloilleen rehellisessä ja vilpittömässä kertomuksessa
»lainasta» ja kaikista sen kanssa yhteydessä olevista asioista.
Veli ei paljon puhunut, hän kun näet ei koskaan ollut puhelias; mutta
tavasta, jolla hän käänteli silmiään, näki Jörgen hänen saaneen
sellaisen kolahduksen, jota ihminen ei koskaan elämässään jaksa voittaa.
»Tietääkö äiti siitä?» kysyi Tage syvästi henkäisten.
»Ei hän tiedä.»
Molemmat puhkesivat itkuun ja istuivat kauan käsikädessä. He olivat
yhtä mieltä siinä, ettei äiti saisikaan mitään tietää. Eikä sisaret
eikä pieni velikään.
Tage oli vaipunut puuta vasten ja makasi siinä hervaisevan tuskan
valtaamana.
»Niin, Tage — _me kannamme_ sen.»
Toinen ei vastannut.
»Minun täytyy mennä kotiin, onhan talo täynnä vieraita.» Hän nousi ja
oikoi takkiansa. »Tage, tule kanssani kotiin!»
»Anna minun istua paikoillani.»
»Elä mene kotiin äidin luo; hän näkee sen sinusta kohta.»
»Anna minun vain istua.»
»Tule kotiini, Tage! Voithan syyttää pahoinvointia.»
Jörgen meni. Tuon tuostakin hän kääntyi katsomaan veljeä, joka istui
paikoillaan samassa riippuvassa asemassa, vallan kuin juopunut mies,
jonka aivoissa on vain yksi ainoa ajatus.
Sinä iltapäivänä katsoi eräs pää vähä väliä ulos kirjakauppiaan kodin
ikkunasta. Mutta ei ollut mitään katsottavaa. Mihinkähän hän olikaan
joutunut.
Kuu paistoi avoimesta ikkunasta vuoteille. Nuori aviomies katsoi
vaimoonsa. Tämä makasi käsivarsi niskan alla ja leuka ylöspäin
turvallisessa lapsenunessaan. Hän uhkui terveyttä. Jörgenin oli sääli
häntä, ja kuitenkin — hän melkein vihasi häntä, että hän makasi siinä
sillä paikalla.
Raskaan, vihlovan tuskan valtaamana hän kääntyi pois hänestä ja katsoi
ulos ikkunasta.
Tänä päivänä oli muuan totuus selvinnyt hänelle: sinä olet rikkonut
sydämesi pyhintä tunnetta vastaan, sitä puhdasta rakkautta vastaan,
joka oli elpynyt sinussa, sinä olet ulkonaisista syistä, _ilman
rakkautta, vastoin Jumalan tahtoa_ heittäytynyt avioliittoon,
jossa olet tekevä sekä itsesi että hänet, joka on sinuun sidottu,
onnettomaksi.
Niin se oli, ei siitä mihinkään päässyt; hän ymmärsi nyt selvästi
rikkoneensa avioliiton aatetta vastaan ja samalla myöskin Jumalan lain
ja järjestyksen.
»Mitä olenkaan tehnyt!» Kylmä hiki pisarteli hänen otsallansa.
Isä? Ei, ei, hän oli tehnyt hullusti »pelastaessaan» isän, hänen olisi
pitänyt — niinkuin sisin tunne hänelle kohta sanoi — antaa isänsä
kärsiä yhteiskunnallisen rangaistuksensa, vaikkapa kaiken maailman
häpeä olisikin perhettä kohdannut. Äiti, sisaret, hän itse — kaikki
he olivat saaneet voimia kantamaan sitä onnettomuutta, ja isä olisi
palannut sielu puhdistettuna, kun hän sitä vastoin nyt — niin kukapa
sen nyt tiesi? Oli niin vähä, niin tuiki vähä toivoa. Tuo rajaton
halpamaisuus! Ja sitten vielä tuo arkailematon tunnottomuus: »Kaunis
ilma ukkosen perästä, herra asioitsija...»
Ja lopuksi — olikohan hän yksistään isän tähden ojentanut kätensä
Amalielle? Eipä suinkaan. Hän oli ollut pahojen voimain vallassa.
Rahaperkele oli lumonnut hänet: kauppasi tulee menestymään, ja saat
viettää hauskaa elämää seuroissa ja matkoilla. Ja hänen omansa
veressään oli vielä ollut kiihtymys, joka päivä päivältään yltyi,
kun Amalie hänen käyntinsä perästä usein kävi puodissa ja puolittain
viattomalla, puolittain mietityllä antautumisellansa — — oi, hän ei
jaksanut sitä ajatella. Kaikki nämä seikat — isä, rahat ja se muu —
olivat panneet, hänen ajatuksensa sekaisin, kunnes häntä pyörrytti ja
hän unohti itsensä.
Ja nyt hän oli löytänyt itsensä jälleen — tänä päivänä, juuri nyt
Marien nähdessään; samalla hetkellä, kun heidän katseensa kohtaisivat
toisensa, huomasi hän onnettomuutensa koko laajuuden.
Ja nyt täytyisi hänen kulkea kosto kintereillään läpi elämänsä.
Tornin kello löi kolme.
»Jospa vain voisin, nukkua!» hän rukoili.
Vihdoin uupuivat aivot toiminnassaan, silmät hämärtyivät. Ehdottomasti
hän risti kätensä ja katsoi taivaalle, niinkuin hän lapsuudesta saakka
oli tottunut tekemään; mutta kädet vaipuivat alas ja silmät ummistuivat.
Hän eli niin väsynyt, niin hervaantunut, niin välinpitämätön kaikesta
ja kaikille.
Eikä hän kuitenkaan voinut nukkua. Jostain puutarhasta tai muualta —
tuolta kaukaa — kuului pitkiä, pehmeitä huiluntapaisia ääniä: »Sy—i
hy-i!»
Hän nousi ja sulki ikkunan, heittäysi takaisin vuoteelleen ja veti
peitteen ylleen. Oi, kunpa vain voisi nukkua, _nukkua_!