»Niin; kutsuithan itse häntä ja isää.»
»Pyysinhän minä heitä päivälliselle, sillä eihän illalla tai oikeastaan
yöllä ollut mitään tilaisuutta puhua asioista; mutta enhän juuri sitä
tarkottanut, että hän itse laittaisi päivällisensä.»
»Sen hän mielellään tekee. Olen varma, että hän mielellään juoksee
tänne joka päivä auttamaan minua, ja täti ja Miina ja Rikkekin vaikka,
jos niikseen tulee... ajatteles, täti on luvannut opettaa minut oikein
keittämään.»
Jörgen pyyhkäsi otsaansa nenäliinalla.
»Sinua hiottaa?»
»Täällä on niin kuuma.»
»Avataan ikkuna — oi, Jögge», hän pyysi ojentaen sormensa, »minä makaan
tässä niin mukavasti.»
»Tee minulle se palvelus, että kutsut minua oikealla nimelläni; minä en
kärsi sitä hyväilynimeä.»
»Etkö? Ja se on minusta niin kovin herttainen.»
Jörgen avasi ikkunan ja hengitti pari vetoa raitista ilmaa.
»Sinä olet niin kummallinen. Mikä sinua vaivaa?» kysyi Amalie.
»Mikäpä minua vaivaisi?» Hän kohotti päänsä ja hymyili, silmissä
omituinen rajun ilon ilme. »Nythän olen saanut valoisan kodin, valoisat
huonekalut, valoisat ikkunaverhot ja vaimon, joka rakastaa minua
raivoisasti, sanomattomasti!»
»Kuinka herttainen olet, Jögge!» huudahti Amalie ja lensi ylös avoimin
sylin.
»Amalie, mene nyt pukeutumaan», alkoi Jörgen taas.
»Nyt menen», lupasi Amalie, »nyt menen. Anna minun vain yhden ainoan
kerran puraista tuota herttaista, herttaista korvaa — noin! Sitten saat
nähdä kuinka hieno omasta, iloisesta pikku Mallestasi tulee!»
Amalien mentyä makuuhuoneeseen, meni Jörgen pöydän luo, otti sen
pienen kortin ja katseli sitä hetken aikaa, teki sitten liikkeen kuin
äkillisen ajatuksen valtaamana.
»Turhia!» sanoi hän itseksensä ja heitti kortin pöydälle.
Hän katseli ympärilleen. Uusi, käsittämätön elämä oli siis alkanut
näissä huoneissa. Tämä uuden puun haju, nämä värikkäät matot, nämä
komeat ikkunaverhot, tämä uusi, voimakas mieliala — kuinka outoa tämä
kaikki oli hänestä!
Ja sitten vielä, että hän nyt oli sidottu Amaliehin, että hän nyt oli
asuva hänen kanssaan näissä huoneissa vuodesta vuoteen, että Amalien
elämä pienimmästä suurimpaan olisi yhdistetty hänen elämäänsä ja hän
siitä vastuunalainen. No niin; olihan Amalie herttainen ja lapsellinen
pikku vaimo.
»Nythän hän sai talonsakin kuntoon. Tuo sohva on _minun_, tuo
soittokone...»
Nyt soitettiin ovikelloa.
Kohta sen jälkeen näkyi ovessa korkea harmaa hattu ja isot tummat
silmälasit.
Jörgen nousi. Hänen suunsa ympärille ilmestyi omituinen, epävarma
tervetulohymy; mutta seuraavalla hetkellä vaihtui hymy jo
vastenmielisyyden ilmeeksi.
»Isä arvelee kai, että on parasta tulla aikanaan.»
»Rakas, rakas Jörgen», pyyteli käheä ääni.
Väkevä väkijuomain haju tuoksahti hänestä.
»En ole vielä saanut äyriäkään.»
»Luuletko, Jörgen, että tahdon heittää varjon uuteen kotiisi?»
Muuan ääni Jörgenissä sanoi, että hänen olisi kohdeltava isäänsä
levollisesti, otettava osaa hänen taisteluunsa ja autettava häntä
pääsemään alkamaan uutta elämää; mutta oli kuin joku paha voima olisi
sitonut hänen kielensä, hänelle oli mahdotonta tarttua hänen käteensä
ja sanoa: »Tervetuloa kotiini, isä!» — niinkuin hän ensi hetkellä oli
aikonut tehdä.
»Kyllä _sinun_, Jörgen, tulee hyvä olla», lohdutteli vanhus. »Minä näin
sen valokuvan sinä iltana sinun luonasi ja ajattelin...»
Jääkylmä väristys kulki pitkin pojan selkärankaa.
»... aavistin missä ajatuksesi olivat; mutta mitäpä _siitäkään_ olisi
tullut?»
»Ja sitten lähetti isä minut Olli Kongen luo?»
»Hm! En voi kieltää, että ajattelin jotain siihen suuntaan.»
Jörgenin kädet puristausivat ehdottomasti nyrkiksi.
»Et voi aavistaakaan, rakas Jörgen, kuinka kunniansa puolesta
taistelee.»
»Jatka, isä.»
Vanhus katsoi häntä ihmetellen silmälasiensa yli.
»Isä on selvittämäisillään minulle jotain, jota en vielä ole tiennyt.»
»Tässä ei ole mitään selvittämistä, muuta kuin mitä jo sanoin. Minä en
tiennyt mitään muuta keinoa.»
Viimeinenkin kunnioituksen kipinä isää kohtaan sammui tällä hetkellä
pojassa. Hänestä tuntui, että tuo oli tunnottominta itsekkyyttä, mitä
hän koskaan elämässään oli kokenut.
»Sinä et aavista kuinka taistelee kunniansa säilyttämiseksi», jatkoi
vanhus.
»Kyllä minä sen ymmärrän; isän kunniahan oli kysymyksessä.»
»Hm!» Kanslianeuvos katsoi häneen uudestaan, hän oli suoristamaisillaan
selkänsä ja huutamaisillaan hänelle mahtavasti »_poika!_» — mutta hän
ei saanut silmiään säihkymään tarpeellisen vaikuttavasti ja kääntyi
sentähden syrjään hilliten itsensä.
Makuuhuoneeseen ovi aukeni, ja Amalie näyttäytyi kaula saippuaisena ja
sankka, tumma tukka hajallaan.
»Jögge, ajatteles... uh!» keskeytti hän puheensa ja vetäytyi nopeasti
takaisin.
»Minä menen tuossa paikassa», lupaili kanslianeuvos, joka nyt taas oli
pehmeä. »Sanoit kai varovasti hänelle kaikki?»
»En — — minä en ole hänelle mitään virkkanut», kuului tyrehtyneellä
äänellä annettu vastaus. »Isä voi luottaa vaiteliaisuuteeni.»
»No niin... parasta kai se onkin.» Hän hetken aikaa vilkuillen oikeaan
ja vasempaan, niisti nenänsä, rykäsi, kohenteli silmälasiansa ja ojensi
vihdoin kätensä: »Kiitos, Jörgen!»
Sitten hän hiipi tiehensä.
Tiina toi juuri sisään sherryä ja kaakkua.
»Mikä kanslianeuvoksen oli?» kysyi hän ihmetellen. »Hän tirskutti ja
sitten juoksivat kyyneleet pitkin poskia.»
Jörgen meni ikkunan luo ja tuijotti ilmaan.
Silloin ymmärsi Tiina, että jotain oli hullusti. Taivas, luutnanttihan
oli ihan harmaa kasvoiltaan!
»Elkää virkkako mitään vaimolleni», virkkoi Jörgen kääntymättä.
»En, en, en!» lupasi Tiina liikutettuna ja ylpeänä siitä, että hänellä
ja luutnantilla oli yhteisiä asioita, joista Mallen ei pitänyt saada
mitään tietää...
Taaskin soi ovikello; mutta nuori mies ei kuullut sitä, hänen silmänsä
tuijottivat sateiseen ilmaan, josta hän oli näkevinään pitkän sarjan
väikkyviä näkyjä.
Kun hän kääntyi istuakseen vavahti koko hänen tuumiinsa ja veri syöksyi
sydämeen.
Sillä hänen edessään seisoi nuori, hoikka neitonen tummanpunaisessa
kesäpuvussa, kasvot hienon kalpeuden peittämät ja tummansinisissä
silmissä omituinen leimahteleva loiste.
»Tahdoin — — onnitella teitä», virkkoi hän tyrehtyneellä äänellä ja
hapuillen sateenvarjollaan, jonka hän hämmennyksissään oli tuonut
mukanaan sisään.
»Mutta kuinka...»
»Anteeksi; sateenvarjoni on märkä.» Hän vei sen etehiseen.
»Tulitteko laivassa aamulla?»
»En, minä tulin junassa eilen illalla... eilen iltapäivällä. Olen
matkalla Kööpenhaminaan noutamaan vanhaa rouva Larsenia, joka jonkun
aikaa on maannut siellä sairashuoneessa.»
»Ja niin arvelitte että...?»
»Niin, minulla oli asiaa vanhemmilleni.»
»Ettekö te tienneet häistäni?»
»En; vasta kotona sain sen tietää.»
Amalie tuli sisään muodikkaasti puettuna ja vaatteissa hajuvesien lemu.
»Kas vaan...»
»Pistäysin tänne onnittelemaan!»
»Kiitos, Marie kulta! Mutta kuinka olet...»
»Minä olen matkalla Kööpenhaminaan», hän keskeytti koettaen näyttää
raittiilta ja iloiselta.
»Vai niin! Mutta istuhan nyt!... Jörgen, sinä et virka mitään. Kaada
toki viiniä laseihin!»
»Kiitos, minä en juo», esti neitonen Jörgeniä, kun tämä yritti tarttua
karahviin. »Ikävätä kyllä, mutta minun täytyy rientää junalle.»
»Mutta minun morsiuspukuni pitää sinun nähdä. Istuhan nyt toki
kumminkin! Minä käyn sen tuota pikaa.» Hän hävisi taas makuuhuoneeseen.
Neitonen istuutui nojatuolin reunalle pöydän luo vilkaisten toisella
puolen pöytää olevaa albumia.
Silmäänpistävällä kiireellä meni nuori mies vaimonsa luo ja virkkoi
hänelle jotain matalalla äänellä muutamia sanoja, jotka melkein
kuuluivat nuhteelta. — »Turhaa kiirettä!» kuului vastaus. »Minun
morsiuspukuni hänen pitää nähdä.»
Neiti Römer oli sillä välin saanut käsiinsä albumin, hänen hansikoitu
kätensä selaili lehtiä ja katse kulki kuva kuvalta omituisella
kiihkeydellä. Näytti kuin olisivat sormet olleet valmiit tarttumaan
kiinni ja kiskaisemaan jotain irti, kun oikea paikka tuli. Mutta joku
ajatus näytti yhtäkkiä vakaavan hänet, kulmat rypistyivät, hän pudisti
päätänsä, ja kuullessaan luutnantin palaavan, löi hän albumin kiinni
ja asetti sen paikallensa; sitten hän nousi, hypisteli hansikastaan ja
kasvoihin tuli kylmä ilme.
Makuuhuoneesta kuului rouvan ja Tiinan ääni sekä vastahakoisen lukon
kitinää.
»Pyydän tervehtimään häntä», sanoi neitonen tyynesti ja ojensi kätensä.
»Neiti Römer...!» kuiskasi Jörgen raukeasti.
Samassa loisti valkoista silkkiä makuuhuoneen ovella.
»Elähän toki vielä lähde! Todellakin sinun...»
»Sen pahempi, en voi odottaa pitempään.»
»Niin, niin! Mutta katsohan kumminkin ja koita! Neljä kruunua kyynärä
vain.»
»Se on hyvin kaunista.» Neiti katsoi kelloansa.
»Kuinka ikävätä, että sinulla on niin kiire. Ethän kerkiä
morsiuslahjojakaan nähdä. Katsohan vaan... jo aamulla tulivat nuo
somat...»
»Minun täytyy lähteä. Hyvästi!»
»Odota kaksi sekuntia!» pyyteli rouva heittäen puvun tuolin selälle.
»Mene takatietä, se on paljon lyhempi.»
Viimeiset sanat kuuluivat makuuhuoneesta, jossa nuori rouva hyppäämällä
koetti saada alas oven päällä riippuvaa hattua.
Jörgenin huulilla oli tuskastunut sana, mutta samassa palasi hänen
voimansa puhkaen lämpimästä.
»Tuletko mukaan, Jögge! Mennään saattamaan neiti Römeriä puutarhan
kautta. Kas, aurinkokin paistaa jo.»
He kulkivat pihan ja puutarhan läpi ja seisahtuivat käytävälle vievän
portin luo.
Metsässä ja lahdella oli kesäinen loiste, niityllä puhalsi pari
poikasta pajupilleillä, vene täynnään nuoria. Toisia ihmisiä läksi
satamasta ja purjeet nostettiin.
Neitonen seisoi solakkana ja suorana katsellen lahdelle.
»Hyvästi!» sanoi hän äkkiä ja ojensi Jörgenille kätensä.
»Kiitos, kun pistäysitte meillä.»
»Pyydän.»
»Päivää, päivää!» tervehti soinnukas naisääni. »Ja onnea!... osaatko
heilauttaa lakkia ja sanoa »päivää»?» neuvoi hän taluttamaansa pientä
poikaa.
»Neiti Römer — rouva Ranch», esitti Jörgen.
»Rouva Halm, pyydän.»
»Todellakin — anteeksi.»
»Neiti Römer ja minä tunnemme muutoin hyvin toisemme.»
Rouva oli raitis ja iloinen kuin tavallisesti. Hänet oli vasta vihitty,
hän oli iloinen, onnellinen, toivehikas ja tyytyväinen.
»Hyvästi!» Neiti Römer ojensi kätensä Amalielle, mutta katse viipyi
tutkivana Jörgenissä.
Rouva Halmin kirkas katse kulki neitosen kasvoista Jörgeniin ja
neitoseen takaisin taas yhä uudestaan. Ja neidin lähdettyä kiintyivät
kirkkaat silmät läpitunkevan huikeasti nuoreen mieheen.
— Sen enempää puhumatta hän sitten läksi astumaan pienen poikansa
kanssa kaasutehtaalle vievää tietä.
Jörgen seisoi yksin hetken aikaa.
Hänen vaimonsa, joka oli mennyt saattamaan Marie Römeriä vielä
eteenpäin, ripustausi neitosen käsivarteen ja kertoi iloisesti
eilispäivän juhlasta. Kanslianeuvos oli pahoinvoinnin tähden estetty
tulemasta, Jörgenin äitikin oli sen pahempi myöskin sairas, se
herttainen muori, vaan muutoin oli heillä ollut niin tavattoman hauskaa
— ja kolme ruokalajia ja jäätelöä.
Hitaasti ja väsyneenä laahusti Jörgen kotiin takaisin.
Päästyään sisään asettui hän seisomaan pöydän ääreen, jossa
morsiuslahjat olivat ja katseli kauan kynttiläjalkoja puisine
kynttilöineen.