Oli häiden jälkeinen aamu, mustien ukkospilvien synkistämä päivä.
Nuori, lihavanläntä, pikku rouva ihka uudessa aamupuvussa keinutteli
itseään amerikalaisessa keinutuolissa ikkunan luona ja ilotteli
kiiltäviin atlaskenkiin puetuille jaloilleen, jotka vähäväliä
keikahtivat ylös ikäänkuin sanoakseen: »Katsopas, katsopas!»
»Mutta katsos!» Hän silmäili toisen ikkunan luo pöydälle järjestettyjä
morsiuslahjoja. »Siihenhän on tullut uusia!»
Kengät raapasivat vielä pari kertaa lattiaa, sitten hän nousi.
Ajatteles — kaksi somaa kynttiläjalkaa punaisin kynttilöineen!
»Tiina!» huusi hän avoimelle ovella päin. »Kuka toi nämä kaksi
kynttiläjalkaa?»
Tiina huusi vastaan »Mitä?» jostain kaukaa, kaiketi ruokasäiliöstä.
»Kuka toi nämä kynttiläjalat?»
Tiina antoi muutamia käsittämättömiä tietoja lähempää, varmaankin
kyökistä, ja lopetti vihdoin selityksensä arkituvan kynnyksellä, jossa
hän seisoi ruumis eteenpäin kumartuneena ja kyynäspäät ulospäin.
»Muuan poikako, sanoit?»
»Niin, katso kirjeestä.»
»_Rouva_ katsoo kirjeestä — eikö niin?»
»Niin, rouva ka... tsii bihihii!»
»Herkeä jo Tiina! Missä se kirje sitten on?»
»Tuossahan se on toisen kynttiläjalan alla...»
»Elä, elä; elä koske niihin, sormesi ovat niin rasvaiset... hyi kuinka
haiset sillille, Tiina!»
Pienessä, punaisessa kuoressa oleva kortti ei antanut pienintäkään
selitystä lähettäjästä, siinä oli vain muutamia, hiukan vapisevalla
naisenkädellä kirjoitettuja sanoja: »Valoisaa kotia toivottaa Teille
Tuttava.»
Olipa kuitenkin kumma, ettei kortissa ollut mitään nimeä, arveli nuori
rouva.
»Kummahan se on», ihmetteli Tiinakin, joka kurotti lyhyttä kaulaansa
lukeakseen korttia. »Eikä poikakaan mitään sanonut, töllötti vain kun
minä kyselin häneltä.»
»Kaiketi se selviää. Oi, mitä kaikkia somia lahjoja olemme saaneet!»
»Onpa sinulla tosiaankin syytä olla iloinen», virkkoi vanha
palvelijatar.
»Tiina, muistatko nyt, että sinun on sanottava _rouva_?»
»Tsi hihihiii!»
»Niin, tietysti ihmisten tähden.»
»Minä otin sinut tänne, kun en tuota pikaa voinut saada toista
palvelijatarta, mutta me olemme toisessa suhteessa kuin ennen.»
»Niin, tietysti ihmisten tähden.»
»Juuri niin.»
»Silloin kun tänne tulee joku.» Tiina tirkisteli pienillä, iloisilla
silmillään ympäri huonetta ja läimäytti käsillään pyöreitä ronkkiaan.
»Tuollaiset kynttiläkummut, brysselimatot ja muut!»
»Sinä herttainen, vanha Tiina, yhtä paljon minä silti sinusta pidän, —
kun olemme kahden.»
»Kyllä minäkin pidän _sinusta_ kuin ennen.»
»Hm... nuo kynttiläjalat ovat somat. Ja katsos tuota viininjäähdytintä,
sehän on oikein suuremmoinen? Ja liemikauha ja nuo kaksitoista lusikkaa
tuossa — ajatteles, ne ovat maksaneet yli puolitoistasataa kruunua!»
»Tässä maailmassa!»
»Niin, minä sanoin vanhemmilleni, että tahdoimme jotain hyvää; mehän
tulemme elämään suurellisesti — puotiin tulee isot peililasi-ikkunat ja
isonkadun hienoimmassa osassa sitten.»
»Tietysti; te tarvitsette kyllä hopeakaluja.»
»Ja sitten minä olen rouva. Minä olen todellinen rouva.»
Tiina katsoi häneen hieman epäillen, hän kun oli kuullut, ettei
kanslianeuvos ollut todellinen, ja hän siitä syystä ajatteli, ettei
hänen poikansakaan ollut niin ylhäinen kuin hän olisi _voinut_ olla.
»Niin minä olen», vakuutti Amalie. »Mieheni on upseeri, ja kaikki
upseerien vaimot ovat todellisia rouvia.»
Tämä tiedonanto vaikutti niin vakuuttavasti palvelijattareen, että
hänen epäilyksensä kokonansa suli iloiseen liikutukseen.
»Hyvä Jumala, Malle!» hän huudahti vesissä silmin. »Mikä onni! Vähä me
sitä ajattelimme siellä kotona mellastaessamme, että sinä...»
»Varmaan nuo ovat pronssiset... eivätköhän ole?»
»Muistatko kuinka hypit ja keikuit isäsi jalan kanssa?»
»Ukkonen jymisee! Oh, se on niin kaukana vielä!... Mutta kellohan on jo
puoli kymmenen! Enkä minä ole pukeutunut vielä... kynteni tarvitsevat
puhdistamista; miltä hampaani näyttävät?»
»Ne ovat kuin paljasta liitua; näkisitpäs minun − katsohan!»
»Uh, anna olla, Tiina!»
»Tsi hihihii! Minä olen suudellut sitä, jota tulen elämässäni
suutelemaan.»
Amalie, joka uudestaan oli heittäytynyt keinutuoliin, nosti kätensä
hienon naisen tapaisesti ja virkkoi raukeasti: »Kiitos! Tahdotko sitten
tehdä sen, jota pyysin?»
»Ellen jo olisi unohtanut mitä se oli.»
»Minä pyysin sinun panemaan — kas, nyt sataa jo! — Minä pyysin sinun
tuomaan tänne käherryskaapuni ja asettamaan tuolin tähän peilin eteen.»
»Kyllä, kyllä, kyllä.»
»Ja sitten kuumentamaan käherryspihdit.»
»Sen minä jo tein; ne ovat aivan tulipunaiset.»
»Ja hankkisit sitten minulle kylmää, keitettyä vettä ja hiukan
mantelinleseitä käsilleni.»
»Mantelinleseitäkö? Niitä olen tottaansa unohtanut ostaa! Ota vähän
hiekkaa. Sitä minä käytän, kun käteni ovat kovin rasvaiset ja minun
tarvitsee niitä oikeen kuurata.»
»Oletko hullu? Puhua hiekasta _minun_ käsilleni!»
»Niin, niin, saadaan nähdä...»
»Kas, oletko jo kotona!» huudahti rouva samassa ja nousi.
Kaunis, nuori mies, joka ojennetuin käsin tuli hänelle vastaan, oli
hämmästyvinänsä ja laski kätensä alas: »Etkö vielä ole pukeutunut?»
»Juuri siitä minä tässä Tiinalle puhuin; hän ei ole vielä järjestänyt
tuolla sisällä... mutta katsopas näitä somia kynttiläjalkoja, Jörgen!»
»Keneltä ne ovat?»
»Sano sinä minulle. Tässä on kortti.»
Jörgen otti sen, luki kirjoituksen, katsoi sitä hetkeä aikaa ja
laski sen pöydälle: »En voi aavistaakaan, kenen tuo mukailtu käsiala
olisi; naisen kädestä se kumminkin on... mutta eikö ollut kauniisti,
että ampumaseura muisti meitä», keskeytti hän puheensa ja kohotti
kallisarvoista lamppua. »Tämäkin valaisee kotia. Ja sitten tuo muhkea
Dannebroglippu Niilo Erhardtilta ja hänen vaimoltansa! Tästä lähtien
toiminkin oikein uutterasti ampumaseurassa, saatpas kuulla kuinka
pyssyt pamahtelevat pitkin koko amtia!»
»Uh, sitä ampumista!... Mutta eikö tuo kukka ole kovin kaunis —
haistapas!»
»Kaikki on niin kaunista ja somaa ja ihanata?» puhkesi hän puhumaan ja
pyöräytti vaimoaan voimakkaalla käsivarrellaan.
Molemmat heittäysivät puhkuen sohvalle.
»Makasin äsken tuossa keinutuolissa ja minusta tuntui kuin... kuin
olisin joutunut taivaaseen. Että päähäsi pälkähti noin tuostaan kosia
minua!»
»Noin tuestaan? Ikäänkuin sitä kosisi vähitellen!» nauroi Jörgen.
»Mutta niinhän sitä tehdään.»
»Ehkä _sinä_ teit niin?»
»Hyi, sinä ilkeä Jögge! Mistä sitä tietää, mitä silmät puhuvat. Ja
minä rakastin sinua niin raivoisasti, niin sanomattomasti! Sano, että
sinäkin rakastat _minua_!» pyyteli hän ja ripustausi Jörgenin kaulaan.
»Narri! Ai, korvani!» kiljasi Jörgen ja tarttui häntä käsivarteen.
»Sano, sano!» pyysi hän uudestaan ja veti Jörgeniä korvasta.
»Minä — rakastan sinua... menetkö nyt peseytymään?»
»Hyi, kuinka ilkeä olet!» torui Amalie itku kurkussa ja meni pois
ikkunan luo.
»Vakavasti puhuen, mene pukeutumaan, pikku ystäväni, ja pane esille
viiniä ja kaakkua; pian tulevat ensi maiset onnittelijat.»
»Viiniä ja kaakkua? Siitä kai Tiina pitää huolen?»
»Kunhan sanomme hänelle siitä. Pitäisi täällä pölyjäkin pyyhkiä.»
»Siitä pitäköön toki talon palvelijatar huolta.» Hän heittäysi taas
keinutuoliin, joka kohta alkoi keinuttaa hänen pientä, pyöreää
ruumistansa.
Nuori aviomies meni kyökkiin, jossa hän hetken aikaa neuvotteli Tiinan
kanssa, joka kohta kävi pölyyn käsiksi.
Rouva nyökkäsi: »Sinä olet oikein kiltti, Tiina, kun noin pidät huolta
kaikesta.»
»Mutta luutnanttihan pyysi minua; sillä ethän sinä viitsi, senhän minä
ymmärrän, hihihii!»
»No, no!» virkkoi luutnantti Tiinalle.
Tiina mutisi jotain itseksensä.
»Tiina on niin hävytön, pu hu hu... uu! Minä en tahdo pitää sitä
nenäkästä ihmistä; niinkun hän sinua puhuttelee!»
»Elähän nyt, Amalie kulta. Tiina ei tule olemaan meillä kauan; tänä
aamuna pestasin meille palvelijattaren ensimäiseksi päiväksi.»
Tiinan kasvot sävähtivät tulipunaisiksi ja hän antoi pölyviuhkan
tanssia huonekaluilla. »Mokoma!» mutisi hän pianon luona ja puhisi
nurkkaan.
»Amalie kulta!» pyyteli Jörgen.
»Minä en voi kärsiä sitä.»
»Niin, Tiina hyvä, elkää puhutelko vaimoani tuolla tavoin.»
»Hyvä herra luutnantti, enhän minä mitään pahaa tarkota! En minä sitä
vihassa tee enkä ilkeydessä, sen Malle itsekin hyvin tietää.»
»Nyt hänkin ulvoo!»
»Kun aina on pitänyt Mallesta niin paljon, kun minä ikäni olen
tehnyt...»
»Niin, niin, hyvä on!»
»Tiina», kutsui Amalie, »tule tänne luokseni! Minä en ole enää
vihoissani sinulle... kelpo, kulta Tiina, elä itke.»
Nuori mies kierteli partaansa ja suun ympärille tulivat ne vaaleat,
omituiset rypyt.
»Sanos, mitä meillä on päivälliseksi?» hän kysyi palvelijattaren mentyä.
»Sitä en ole todellakan vielä ajatellut. Äiti tulee kello 1 aikana,
niin hän kyllä jotain laittaa.»