Kun hän tuli kotiin, seisoi puodissa useita nuoria tyttöjä
lörpöttelemässä, ja hänen täytyi auttaa puotipoikaa käärimään paperiin
kirjoitusvihkoja ja rihveleitä.
Samassa tuli Niilo Erhardtkin. Hän oli hyvin innostunut, kähäräinen
tukka oli pörröllään ja hän arveli että kaikki asiat metsästysseurassa
menivät päin seiniä, ellei hän — luutnantti Bang — tarttunut ohjaksiin
paremmin; hän kun näet oli niin arvossa pidetty.
»Minulla on niin paljon omia asioita, Niilo Erhardt.»
»Te ajattelette kuin kaikki muutkin: omat asiat ensin! Mutta entäs
kansa ja isänmaa —»
»Luulenpa kuitenkin tehneeni yhtä ja toista metsästysseuran hyväksi.»
»Olette pitänyt esitelmiä Skjalm Hvidestä — niin.»
»Ja kirjoittanut runoja sen juhliin ja hankkinut puhujia
talvikokouksiimme...»
»Hyvä — kiitos ja kunnia! Mutta ettekö luule, että paljon puhumme ja
laulamme mutta tosi tointa puuttuu? Siellä istutaan ja itketellään
historiallisia tapauksia lauletaan 13 värsyisiä sankarilauluja...»
»Ja jutellaan...»
»— — — ja joka toinen päivä pitää mieltä jännittää klassillisella
puheella 'suurista, ihanoista pyrinnöistä', sukupolvesta, joka on
'nouseva haudastansa' ja sen semmoisella.»
»Niin, eikös se sitten ole hyvää!»
»Onhan se hyvää, se on oikein erinomaista — kun vain sitten tahdomme
ottaa kädet housuntaskuista ja sanoa: »Me olemme nousseet haudasta, me
tahdomme ryhtyä tosi työhän!»
»Olen tietysti yhtä mieltä siinä, ettei puhuminen ja laulaminen
yksistään riitä.»
»Tulkaa mukaan sitten —! Isänne oli mukana vuosina 48, kaksi veljistäni
kaatui 64 — emmekö me kaksi olisi ensi rivissä, milloin kansamme asia
on kysymyksessä!»
Nuoren tilanomistajan poskipäitä poltteli, silmät säkenöivät.
»Te ette aavista, Niilo Erhardt, kuinka paljon huolia minulla on.»
»Rahahuoliako?»
»Niin, ja muitakin.»
»Minulla ei ole rahoja, muutoin te ne saisitte, varmaan te ne saisitte.»
Jörgen tiesi hyvin, että Niilo Erhardt, isosta, kauniista talostaan ja
kunnollisuudestaan huolimatta, oli varaton mies.
»On niin paljon muitakin huolia», toisti hän.
»Minun on teitä sääli; minä näen, että jokin teitä syvästi
huolestuttaa. Terve nyt joksikin aikaa! Jos toiste voin jollain lailla
auttaa teitä, niin tahdon mielelläni sen tehdä. Hyvästi, Bang!»
Jörgen meni ovelle katsomaan hänen jälkeensä: sinä kelpo,
raitismielinen poika, lämpimine sydäminesi ja vaatteissasi tuoreen
apilan tuoksua!
Kalastajakadulle tekemänsä vierailun vaikutukset olivat hänen
mielestänsä häipyneet, ajatukset hajaantuneet.
Mutta illalla taas, kun hän istui yksinäisessä huoneessaan ikkunan
luona katsellen haalean kesäyön hämärään, eksyi mieli taas kaipauksen
ja kaihon tunnelmiin.
Hänen sielunsa silmien edessä seisoi selvin piirtein kaksi nuorta
neitosta, molemmat miellyttäviä, molemmat herttaisia ja kuitenkin niin
erilaisia kun päivä ja yö.
Kuinka paljon miettimisen aihetta olikaan tämä päivä hänelle antanut.
Hän melkein halveksi itseään muistaessaan vaikutusta, jonka enon
ilmoitus Amalien rahoista teki häneen. Kuinka monta syvyyttä onkaan
luonnossamme joita emme itse tunne! Siellä enon puodissa hän oli
seisonut rinta täynnään levottomuutta ja puhdasta, polttavaa rakkautta
häneen, jota hän ei uskaltanut nimeltään mainita, ja sitten — voiko
hän sitä kieltää? — samassa silmänräpäyksessä, kun eno mainitsi luvun
15,000 oli hän — Jörgen Hvide Bang — selvittänyt laskuesimerkin, jonka
tulos oli: 15 — 12 = 3.
Ajatukset kulkivat taloon nummella. Ajatteliko Marie häntä? Mitäpä hän
oikeastaan sen tytön tunteista tiesi? Häntä oli hieman kiusoittanut
tytön kiire päästä sinne »juurtumaan». Hän oli puhunut niin paljon
ja usein pastori Larsenista ja hänen vanhasta äidistään, hänen
»henkevistä» saarnoistaan, kodin hauskuudesta, »terveistä elämän
tavoista». Olikohan hän jo juurtunut noihin oloihin ja hoiteliko nyt
äidillisesti pastori Larsenin pientä tytärtä?
Vastahakoisesti, mutta melkein pakosta karkasi ajatus tuota pikaa
nummien ja salmien poikki majaan Olli-enon puutarhassa. Hänestä
tuntui niin kummalliselta, että hän sinä iltapäivänä oli istunut
käsivarsi Amalien vyötäisillä ja tuntenut hänen pehmoisen kylkensä
joustavat liikkeet ohuen kankaan läpi. Hänen antautumisensa oli kyllä
tyttömäistä, naurettavaa, mutta kumminkin — Amaliessa oli jotain,
jotain tuota arvoituksentapaista, joka kiehtoo, vetää puoleensa. Tuo
kasvojen ilme — hän ei voinut unohtaa, kuinka se hänet lumosi; hän näki
nytkin vielä hänen valkoiset, kosteat hampaansa.
Ja hän oli kuulevinansa hopearahojen helinää tiskillänsä ja näkevinänsä
auringon paistavan uusille eebenholtsi puisille kaapeille ja
kultauurteisille pylväille.
Hänet valtasi halu päästä äitinsä puheille. Hän katsoi kelloansa. Ei,
oli jo liian myöhä. Olkoon myöhä, hänen täytyi mennä.
Kuinka hän hämmästyi astuessaan sairashuoneeseen, kun näki isänsä
istuvan vuoteen ääressä. Tämä näky teki hänelle hyvää, mutta kun
katseensa sattui isän niskaan, samensi mieltä vastenmielisyyden varjo.
Ukko vilkasi Jörgeniin ja läksi pois.
»Että isä todellakin istui täällä näin myöhään juttelemassa.»
»Niin, ajatteles!» Äidin silmät säteilivät. »Luulen, että isäsi on
kääntymäisillään vallan toiselle tielle.»
»Ohoo.»
»Niin, sen minä uskon. Mutta minä en tiedä mitä kaunaa isäsi ja sinun
väliin on tullut.»
»Mistä sellaista päättelet?»
»Hän puhui kaiken aikaa niin hermostuneesti sinusta.»
»Vai niin.»
»Hän sanoo, että sinä varmaan _voisit_ auttaa meitä köyhyydessämme, jos
vain tahtoisit.»
»Ohoo.»
»Sinä sanot vain »ohoo» kaikkeen. Miksi et sano, mitä se on... siinä
_on_ jotain.»
»Oi äiti, jos isä olisi sinun laisesi!»
»Jörgen, en minä laisinkaan ole niin hyvä kuin sinä luulet.» Äiti
pyyhkäsi otsaansa nenäliinallaan. »Ihmiset olemme niin kärsimättömiä, me
emme ollenkaan voi ymmärtää, että kärsiminen hyödyttää meitä.»
»Ei se hyödytäkään.»
»Mutta onhan se Jumalan tahto?»
»Ei se ole. Siitä rovastikin alinomaa puhuu: 'meidän on taipuminen
Jumalan tahtoon.' — Onpa suorastaan asiain väärentelemistä sanoa, että
kaikki, mitä tapahtui; on Jumalan tahto.»
»Jörgen, mutta sitä se kuitenkin on.»
»Uskotko, äiti, että kaikki synti ja hullutus maailmassa on Jumalan
tahto?»
»Enhän minäkään sitä tarkoita.»
»Mutta kuinka sitten seuraukset voivat sitä olla — kaikki vääryys ja
kärsimys, joka tulee niin monen viattoman osalle?»
»Sitä emme käsitä.»
»Maailma ei laisinkaan ole Jumalan tahdon mukainen, ei laisinkaan − sen
pahempi.»
»Mutta mitään kuitenkaan ei voi tapahtua ilmaa Jumalan sallimusta.»
»Se on aivan toinen asia... oi, äiti, minä en ole oikein...»
»Ja vihdoin viimeiseksi on kaikki, mikä tapahtuu, joksikin hyväksi. Se
on minun uskoni.»
Aina kun he joutuivat tälle alalle törmäsi hän avuttomana äidin
yksinkertaiseen logiikkaan, jota hän ei hennonut kumota, ja jota
hänen useinkin oli vaikea järkyttääkään. Nuo lapselliset päätelmät,
jotka löytävät sopusointua maailman monimutkaisessa elämässä, ne ovat
rauhaa siihen rintaan, jossa niillä on tyyssijansa, eikä niitä aina
ole niinkään helppo kumota. Ei niihin mielellään kajookaan, ei voi, ei
uskalla kajota, niiden sijaan kun ei voi pysyväistä rauhaa antaa.
Ja mikä on totuus? Hänen päänsä oli vallan sekaisin näinä päivinä.
Kokonainen ajatusvirta kulki hänen aivoissaan vähäisellä väliajalla
tuon juttelun jälkeen. Olisiko isä todellakin kääntymäisillään
paremmalle tielle? Pakottaisiko aineellinen sortuminen hänet siihen
polvien notkistamiseen, joka tuo rauhan alas taivaasta, ja olisi siis
välikappaleena saattamaan hänet oikealle pohjalle, ilman että äiti tai
kukaan vähintäkään aavisti...
»Äiti, mitä pitää minun tehdä?» pääsi äkkiä hänen suustansa.
Äiti katsoi häneen hämmästyneenä.
»Kävin tänään Olli-enon luona; hän tarjosi minulle 15,000 kruunua, jos
tahdon ottaa Amalien.»
»Mitä sanotkaan?»
»Ne kosivat minua kaikki.»
»Onko se totta puhetta?»
»Totta se on, äiti.»
Kummallinen äiti hän tosiaankin olisi ollut, ellei sellainen tiedonanto
olisi herättänyt kaikki elämänvoimat hänessä. Tavattoman ravakasti
hän nousi ja nojasi kyynäspäähänsä; hänen silmänsä, mustat kulmat,
valkoinen tukka, koko pää näytti ilmaisevan suurinta hämmästystä. Ensin
hän ei saanut mitään sanotuksi, virkkoi sitten kerta toisensa perästä:
»Mitä arvelet?» — »Mitä a-arvelet?»
»Minulle se ei mitään odottamatonta ollut», virkkoi Jörgen. »Ovat ne
ennenkin kosineet.»
Kanslianeuvoksetar oli toivonut pojalleen morsianta hienommasta
perheestä — tohtori Klasterin Mary neitiä tai jotain sinnepäin — mutta
15,000 kruunua yhteen käteen...! Äkillisessä näyssä hän näki kaiken
ulkonaisen onnen, jonka noilla rahoilla voisi luoda.
»Amalie on kelpo tyttö», päätteli hän.
Siihen Jörgen ei mitään vastannut.
»Hän käy täällä usein minua tervehtimässä ja tuo aina kukkia tai jotain
muuta tuomisiksi.»
Kun Jörgen ei nytkään mitään vastannut, kääntyi äiti häneen. »Jörgen,
sinä mietit jotain muuta.»
»Niin, äiti, minä mietin muuta.»
»Mitä sitten?»
»Minä rakastan Marie Römeriä.»
»Mutta ajatteles!» Taaskin katsoi äiti hämmästyneenä häneen. »Siitä et
ole koskaan ennen puhunut.»
»En, sillä se asia selvisi minulle vasta aivan viime aikoina; mutta
enhän tiedä jos hän...» hän vaikeni ja katsoi eteensä.
Syntyi hetken vaitiolo.
»Kun olisi rahaa!» puhkesi Jörgen vihdoin puhumaan ja laski päänsä
valkoiselle tyynylle, äidin valkoisen pään viereen.
»Elä mene naimisiin Amalien kanssa voidaksesi auttaa _meitä_, sitä sinä
et saa tehdä.»
Jörgen oli ääneti. »Sanos, äiti», kysyi hän sitten äkkiä ja ojentausi
suoraksi, »onko Amalie sinusta miellyttävä?»
»Minusta hän on herttainen tyttö, ja minä tiedän hänen _hyväksi_
tytöksi; mutta minä sanon sinulle uudestaan: elä millään ehdolla mene
naimisiin hänen kanssaan, ellet rakasta häntä.»
»Tämä kaikki on niin monimutkaista, kerrassaan kau... oi, isä!» hän
melkein kiljasi ja nousi.
Sitten hän pelästyi, että äiti huomaisi jotain siitä »kauheasta». Mutta
ei hän huomannut.
»Sinä puhut niin katkerasti isästä; elä tee niin, Jörgen.»
Äiti myönsi että isällä oli vikansa, hänellä oli aina ollut taipumusta
pelaamiseen ja sen sellaiseen, ja kun sitten kävi hullusti oli hän
suutuksissaan ja sitten...
»Jos isä olisi kuin sinä äiti!» sanoi Jörgen taas ja pyyhkäsi pari
kyyneltä silmästään.
»Minä luulen että isäsi on kääntymäisillään kokonaan toiselle tielle.
Meidän pitää auttaa häntä, Jörgen.»
Äiti pyysi hänen istuutumaan vuoteen reunalle, niin he tuumailivat,
tuumailivat oikein rakkaasti.
»Me emme tiedä, mitä isälläsi on luonnossaan voitettavana; tuomitkaamme
häntä lempeästi, Jörgen, ja koettakaamme auttaa häntä.»
»Niin, — — kun olisi mieleltänsä sinun laisesi.»
»Ei se siitä riipu; mutta kuta pitempään tässä maailmassa elää, sitä
selvemmin tulee huomaamaan, että elämän kestää helpoimmin kun koettaa
masentaa pahuutta ja kovuutta itsestänsä ja on lempeä niitä kohtaan,
joiden parissa on. Saat uskoa sen.»
»Niin — —», kuului kuin huokaus.
Kaikki kääntyisi vielä hyväksi, lohdutteli äiti; hän olisi niin
säästäväinen ja tekisi voitavansa saadakseen isän viihtymään kotona.
Jos Jörgen vain tahtoisi auttaa, olisi oikein lempeä isälle!