Nuoren miehen kurkussa oli kuin tulppa. Hän tiesi Ollin ukluttavan
naurun takana olevan monivuotista vihankaunaa, joka kasvuvoimaisena
siemenenä kylvetty Ollin hääpäivänä, jolloin pankin kasööri, Jörgenin
isä, ilkkuen oli kieltäytynyt tulemasta häihin; aikojen kuluessa
kiihtyi tämä viha molemmin puolin, ja yltyi joka kerran, kun
kanslianeuvos tuli Ollia kadulla vastaan, eikä edes kääntänyt kankeata
päätänsäkään Olliin päin.
Olli sylkäsi ruskeaa seosta pihakivitykselle. Hänen suunsa oli
ikäänkuin pienten likoeläinten asuinpaikka, jotka hyvin viihtyivät
tupakan tähteissä hampaiden välissä.
»Kuinka itse menestytte nykyisin?» kysyi Jörgen.
»Ahkeruutta ja tyytyväisyyttä ja iloisuutta on meillä joka päivä»,
vastasi Olli asettaen kupeilleen harallaan olevat sormet.
»Ansaitsette kai hyvin?»
Tyytyväisin katsein Olli tarkasteli kivitystä. »Kun käyttää saamaansa
leiviskää ja Jumala siihen siunauksensa antaa.» Hän kohotti päätänsä ja
loi taivaallekin kiitollisen katseen.
Jörgenin mieleen pälkähti ajatus: miltähän tuon miehen omassatunnossa
näyttänee?
Kyllä Olli Kongen omantunnon laita oli hyvin. Sen näki hänen iloisista
silmistään: Minulla, Olli Kongella, Kalastajakadun Sekakalu- ja
Toimituskaupan omistajalla, on sisällinen tilini valmiina. Kun minun
kerran on se esille tuotava, on Jumala tyytyväisenä sanova: »Sinä olet
ollut toimellinen mies, Olli Konge — ja niin älykäs!»
»Me ansaitsemme markkoja, me kaksi», virkkoi Olli lyöden nuorta
kirjakauppiasta olalle.
»Sen pahempi on _minulla_ »markoista» puute.»
»Ohoo! No entä kaikki ne romaanit ja nuotit?»
»No niin —»
»Malle täyttää pian kaikki huoneet aivan kirjoilla ja nuoteilla.»
»Hän on ostanut yhtä ja toista; ja oikeastaan käy kauppani aika hyvin.»
»Kauppako?» Olli nyökkäsi. »Minä sanon, että kiitä sinä sitä kauppaa,
ja ole hyvilläsi, että sen sait.»
»Hyvilläni minä olenkin.»
»Ja kuinka hyvä maine sillä jo on... saitko oikein tervehdityksi
Mallea?»
»Kyllä.»
»Sysss!» pani Olli kuunnellen. »Hän harjoittelee!»
Sisältä kuului heleä, vieno naisenääni pianon säestämänä. Jörgen
ihmetteli, että ääni jaksoi tunkeutua kaikkien sokkeloiden läpi ja
että se kuitenkin soi jokseenkin selvästi tänne uloskin. Mutta nyt hän
huomasi että Mallen äiti oli avannut kaikki makuuhuoneen ikkunat ja
juuri avasi arkituvan ovea selälleen.
Rouva Konge oli niin lempeän näköinen siinä ikkunakoukkujen kanssa
puuhatessaan. Olli sitä vastoin oli pelkkänä korvana ja pelkkänä
silmänä ja pelkkänä nenänä.
»Kuinka se tyttölapsi osaakin laulaa! Oikein se on hämmästyttävää.»
»Mutta hän onkin nyt jo vuoden ajan harjoitellut urkurin luona.»
»Hänhän ei muuta teekään kun laulaa ja visertelee päiväkaudet — niin
tuota, lukeehan hän romaaneja ja huvinäytelmiäkin.»
»Ja maalaa.»
»Maalaa niin», huudahti mies isänylpeydellä. »Olisitpas nähnyt niitä
tulppaaneja, jotka hän maalasi syntymäpäiväkseni! En ikänäni ole nähnyt
sellaisia tulppaaneja missään puutarhassa, niin ihanoita ne ovat, niitä
on sekä punaisensinerviä että sinisiä.»
»Eikö hän ollenkaan auttele taloudessa?»
»Minä sanon sinulle suoraan, Jörgen Bang, niinkuin asia on, minä olen
ylpeä hänestä.»
»Vai niin.»
»Niin... hiisi vie, sitä minä olen.»
»Minkä tähden?»
»Hän on meidän ainoa lapsemme, ja kun Jumala viisaudessaan nyt on
siunannut häntä niin tavattomalla älyllä ja hengen lahjoille, joita
sitten on koulussa kehitetty ja kasvatettu — niin miksipä hän sitten
meidän muiden tavoin raataisi?»
»Tosiaankin.»
»Kyllähän se äiti toisinaan sanoo, että hullustihan se on, aivan
hullusti, hänen täytyy oppia jotain tekemään. Mutta hiisi vie!
Kun tyttönen iltasin noin istuu ja livertelee meille, niin meillä
molemmilla vanhuksilla oikein karsii selkää ihastuksesta. Ja minä
sanon: »Laula sinä, Malle! Piironkini laatikossa on 15,000 kruunua
arvopapereissa, ja ne sinä saat sinä päivänä, kun päähäsi pälkähtää
seisoa morsiamena... mutta mennäänhän sisään.»
Oikeanpuoleisessa sivurakennuksessa asui Olli Kongen sisar, rouva Lund,
kahden vanhanpuoleisen tyttärensä kanssa. Nämä kolme pitkää, laihaa
naista seisoivat kartiiniensa takana vakoilemassa. Kun Jörgen sattui
kääntämään kasvonsa sinne, täytyi hänen tervehtiä, johon vastattiin
siten, että toinen neitosista avasi ikkunan ja alkoi jutella hänen
kanssaan, ja kohta kiedottiin jutteluun laulava serkkukin, jolloin
toisetkin kiihkeästi tarttuivat puheeseen, kurottausivat ikkunasta ja
hymyillen ja nyökäten antoivat hänelle vihjauksia, että hänhän se oli
laulun sisältö — tsii, hii hii! —
Mutta yhä soi viehkeä lemmenlaulu Jörgenin ja talonisännän kulkiessa
sisään.
»No mutta!» Neitonen sävähti tulipunaiseksi nähdessään heidät ovella.
Hän olikin oikein sievä ja herttainen; ylleen hän oli pannut
vaaleansinisen hameen ja sitaissut sinisen nauhan tummaan tukkaansa.
Pöytä oli katettu hienolla, valkoisella liinalla, lautasliinat olivat
koruompeluksilla koristetut; keskellä pöytää oli pitkulainen lautanen
täynnään pieniä, kullattuja lusikoita. Tuvassa oli kaikki puhdasta ja
somaa, niinkuin ainakin kodissa, jossa emännän silmä kaikkia valvoo.
Tiina, joka toi sisään vadillisen tuoretta vehnäleipää, kiljasi ja
katsoi isäntäänsä: »Olli, Olli, sinähän istuudut, rouvan uuden hatun
päälle!»
»Minä nousen heti taas — uk, uk!»
Sivurakennuksen naisten nenään oli kahvinhaju lemunnut, he tulivat
myöskin kestiin, ja pian täytti talon juhlallinen juttelun humina ja
kuppien helähteleminen.
Jörgen oli kalpea ja äänetön. Tuolloin tällöin hän vilkasi setäänsä
ja hänestä tuntui kuin kävisi hänen kaulansa joka kerran kahta
paksummaksi, kuin sen piti olla. Yöt päivät hän oli miettinyt keinoa,
oli kulkenut paikasta paikkaan hankkimassa lainaa, oli rukoillut,
kerjännyt — — kaikki turhaan.
Hän poltteli sikaria, jonka Olli oli pistänyt hänen sormiensa väliin
juhlallisesti räpäyttäen silmiään: »Puhdasta tavaraa, ukkoseni!» —
»Malle on niin hyvä ja herttainen tyttö», selitti rouva tyytyväisenä
Jörgenille, kun he hetkisen olivat juttelusta erillään ja katselivat
uutta valokuvaa tästä nuoresta naisesta.
»Sen kyllä uskon.»
»Kyllä hän on; sukkela hän on taloustoimissakin ja osaakin jo yhtä ja
toista; mutta isällä on niin tuumat.»
Olli, joka oli kääntänyt isot korvansa heihin päin, kohotti päätänsä.
»Minä arvelen, ettei meidän tarvitse nääjätä ketään tässä kaupungissa,
ei asianajajan hempukoita eikä apteekkarin pattijalkaisia tyttöjä.»
Sitten sattui, että kaikki viisi naista pistivät päänsä yhteen
katsellakseen uutta kuvaa, jonka kasvoissa he olivat keksineet
ilmeen, joka ei ollut Mallelle tavallinen; tätä hetkeä käytti Jörgen
viitatakseen setää kanssaan puotiin.
»Minä tulin tänne teille — hm? olen niin vilustunut — tulin tänne
kysymään sedältä, voisitko antaa minulle rahalainaa.»
»Rahalainaa?» Pikku miehen suu jäi auki ja silmät mulkoilivat.
»Minä olen joutunut ahdinkoon.»
»Sinäkö ne rahat tarvitset?»
»Niin minä, olen satunnaisessa ahdingossa niinkuin jo sanoin.»
Olli pudisti päätänsä ja sylkäsi, asetti sitten leuan lepäämään
peukalon ja etusormen väliin ja kasvoihin tuli sääliväinen ilme.
»Kuinka paljon?» Kysyi hän vihdoin kohottaen päätänsä.
»Niin — hm! tarkoitan noin — hm — kaksitoista tuhatta...»
»Häh!» pääsi Ollin suusta ja hän teki liikkeen, kuin olisi hän
säikähtänyt omaa ääntään.
»Niin, se on suuri summa, mutta minä toivon, että...»
»Ennen kuin jatkat... sinä tiedät, että tahto on hyvä; mutta elä
harmistu — mitä ei ole, sitä ei voi antaa.»
»Sinä puhuit jotain arvopapereista.»
»Ihminen! — Ainoan lapseni toimeentulo tulevaisuudessa!»
»Sinulla on vähintään 15,000 sen lisäksi, setä.»
»Ei käy, kultaseni.»
»Elä kiellä, setä. Jos Jumala tahtoo, niin, saat takaisin joka äyrin.»
»Mutta ikävintä on, että on niin paljon, jota Jumala ei tahdo; hän on
jokseenkin vastahakoinen tällaisissa asioissa.»
»Setä, minä lupaan sinulle...»
»Sulje ovi, Malle?»
Jörgen keksi, että neitosen pää oli ollut puodissa, vaikka ruumis
oli kahviseuran luona; nyt se hupeni kuin rotan pää koloon, ja ovi
suljettiin.
»Mihin sinä nyt tarvitsetkin rahaa? Ethän antanut äyriäkään, kun otit
kaupan nimeeni.»
»Ei, mutta minun on joka vuosi maksettava Mailerille suurenlainen
summa, ja sitten... juuri nyt... kun mielellään tahtoisi... lyhyesti...»
Hän huomasi itsekin, että puhui itsensä pussiin ja sävähti
tulipunaiseksi. Hänellä oli kielellä selitys, jotain suuremman
tavaramäärän ostamisesta haaksirikkoisesta laivasta — keinottelusta;
mutta hänen oli aivan mahdoton saada sanotuksi se valhe. Ja kuitenkin,
— mitä oli tekeminen? Niin hän valitsi pienen, jesuiittalaisen valheen,
jota omatunto voi sietää ja puolustaa.
»Se on velka», hän jatkoi, »se tahtoo sanoa, minä voin varsin hyvin
olla maksamatta ne rahat, mutta jotka...»
»Niin, anna olla, se on aina ollut minun periaatteeni.»
»Mutta se on kunniavelka, velka, joka kipeimmin koskee kunniaani.»
»Ah — pelivelkaako?»
»Niin — tavallaan.» Hänen ajatuksensa kiemuroivat tuskasta. Eiköhän
olisi parempi puhua suunsa puhtaaksi ja epätoivon luottamuksella uskoa
koko asia sedän käsiin? Ei, hän ei _voinut_, hän tiesi liian varmaan,
että se olisi turhaa, ja hän olisi vain pahentanut asiaa, saattamalla
salaisuuden tiedoksi.
Olli kertoi, kuinka hän kerran oli menettänyt 100 taalaria
keilapelissä, mutta hän sai sen asian sovituksi maksamatta. Niin piti
Jörgeninkin koettaa saada asia selvitetyksi — uk, uk, uk!
Toinen asia olisi, jos Jörgenillä oli muita aikeita — mutta eihän siitä
kannattanut puhua, sellaisen piti tulla itsestänsä.
»Setä!» rukoili nuori mies toivonsa viimeisellä voimalla.
»Mennäänhän nyt sisään samaan vielä kupillinen kahvia ja uusi sikaari
suuhun! Eläkä nyt sen takia pahastu; ollaan silti yhtä hyvät ystävät»,
vakuutteli setä rakkaasti ja löi taas sukulaistansa olalle.
Tuvassa oli ilo ylimmillään. Jörgen istuutui paikalleen ja hämmensi
kuppiansa, hämmensi pöytää ja koko seuraa, tuntui hänestä.
Oi, tuota kärsimätöntä lörpötystä, sietämätöntä lavertelemista, johon
hänen tuon tuostakin oli pakko sekaantua ja sille hymyillä! Hänen
mielensä kävi nurjaksi kaikkia noita ihmisiä kohtaan, jotka mässäsivät
ylellisyydessä ja ilossa, ja hänen ajatuksensa kulkivat kotiin,
jossa hiljainen äiti kärsi tautivuoteella. Ja hänet valtasi äkkiä
avuttomuuden ja tuskan koko voima: hän ajatteli sairasta äitiä, häntä,
joka nyt oli kaukana, sitä, joka odotti isää, häntä itseänsä, heitä
kaikkia...
Tiina kutsui Ollin jonkun kauppatuttavan luo.
»Mutta rakas Jörgen», huudahti rouva Konge, »sinä näytät vallan siltä,
kuin olisit myrkkyä ryypännyt.»
»Minä luulen tämän väkevän sikarin vaikuttavan pahoinvointia.»
»Menehän ulos raittiiseen ilmaan! Malle, mene serkkusi kanssa
puutarhaan!»
»Oo, kyllä, kyllä!» kuului kuorossa kolmen vieraan naisen suusta kuin
olisi heistä kukin ollut Malle, jota oli kehoitettu menemään puutarhaan
nuoren luutnantin kanssa. Molemmat nuorimmat ponnahtivat ylös
sellaisella vieterin notkeudella, kun nelikymmenvuotisissa jaloissa
vielä voi olla.
Amalie, joka kohta oli valmis, tarttui päivänvarjoonsa ja katosi
serkkunsa kanssa sokkeloon; hänen äitinsä ja ne kaksi serkkua, jotka
olivat heidän kintereillään, kutsui rouva Konge kovalla äänellä
takaisin: heidän piti toki tulla kuulemaan uutista asianajajan rouvasta.
Amalie seisattui serkkunsa kanssa pieneen, aidattuun nurkkaukseen,
jonka mehiläispölköt melkein kokonaan täyttivät. He katselivat
hetkisen laventeli-istutuksia ja niitä harvoja kuihtuvia kukkia,
jotka kaunistivat puutarhaa. Mutta kun eivät jaksaneet suojella
itseään auringolta ja mehiläisiltä, valitsivat he toisen paikan
pienessä-puuhökkelissä, jolla oli nimenä huvimaja, mutta jossa hyvin
kyllä voisi olla tämä kirjoitus: »Ei vain huviksi»; sillä se ei ollut
todellakaan vain huviksi, sen tunsivat nämä molemmat, kun majassa
vallitseva paahtava kuumuus alkoi heitä ahdistaa. Nuori neitonen
leyhytteli itseään kokoonlasketulla päivänvalolla, mutta piteli sitä
niin taitamattomasti, että se putosi, ja pieni, valittava huudahdus
seurasi sitä matkalla alas Jörgenin saappaille.
»Kiitos!» hän rasittuneesti virkahti, kun Jörgen otti sen ylös ja
ojensi hänelle. »Oi, minä olen niin tavattomasti hermostunut.»
»Vai niin.» Sanoissa oli ivallinen sointu, kun hän lisäsi: »Sittenhän
on oikein huonosti.»
»Niin, oikein huonosti.»
Mehiläiset surisivat päiväpaisteessa, keltainen, laventelituoksun
täyttämä auer himmensi ilman, ja maja, jossa he istuivat, tuntui
kuumenemistaan kuumenevan.
Amalie huoahti ja vilkasi Jörgeniin hellan, kainon katseen.
Mitäs _tuo_ olikaan? Taaskin se sama yhdennäköisyys. Jörgen oli samassa
tuntevinaan orvokin tuoksua ja verensä kuohahteli. Mutta sitten hän
katsoi ilmaan, jossa hän oli näkevinään pään, niin kauniin pään, joka
elvytti kaikki hänessä piilevät puhtaat voimat.
Amalie huokasi uudestaan.
»Sinä huokaat?»
»Niin.» Hän vaikeni hetken aikaa. »En minä enää kauan elä.»
Jörgen kääntyi pelästyneenä häneen.
»Oikein se on ikävää. Minua vaivaa sydänvika.»
»Hm!» mutisi Jörgen kiertäen viiksiään. »Onko lääkäri tutkinut sinua?»
»Minä en uskalla antaa hänen tutkia; olisi niin kauheata saada varma
tieto.» Amalie painoi nenäliinan kasvoilleen ja kääntyi pois hänestä.
»Mitä päähänpistoja ne ovat, Amalie? Olethan muutoin niin terve ja
tyytyväinen.»
»En ole koskaan tyytyväinen; en ole koskaan iloinen.»
»Mikä siihen sitten on syynä?»
»Oi, en tiedä. Minua ei ymmärretä.»
»Ohoo.»
»Niin.»
Omituisen avosydämisellä naivisuudella, herttaisella lapsen,
tuttavallisuudella ja neitsyeellisellä kainoudella hän nyt alkoi
kertoa jokapäiväisistä taisteluistaan, ikävöimisestään — mitä hän
ikävöi, mitä halusi? — sitä hän ei tiennyt — kaikkea tuota outoa
ulkona maailmassa, tuota, josta runoissa kerrottiin, tuota, josta
laulettiin ja soitettiin kuun paistaessa ikkunasta, ja tuosta, joka
oli sivistyneiden ihmisten elämää — Jörgen ei voinut tietää, kuinka
suuressa ristiriidassa hänen makunsa ja sivistyksensä oli vanhempien
alhaisten tapojen kanssa — — oi, kuinka sanomattoman vaikeata hänen
elämänsä oli!
»Eivätkö vanhempasi sitten kohtele sinua hyvin?»
»Ei, pahoja he ovat.»
»Mutta, Amalie!»
»Jörgen», hän puhkesi puhumaan vavahtelevin huulin, »joka ikinen
päivä ja hetki he minua sinulla kiusaavat», viimeinen sanottiin
nyyhkyttävällä ja katkonaisella äänellä.
»Vai niin», hymyili Jörgen hiukan hämillänsä.
»Ja täti Lund ja Miina ja Rikkelin — joka ikinen päivä ja hetki. Koko
kaupunki siitä puhuu, kaikki ihmiset kiusaavat minua niin ettei se enää
ole siedettävissä.»
»Mutta, Amalie kulta, mitäs se nyt oikein on?»
Jörgen jutteli hänelle kauan aikaa ja lohdutteli sillä, etteihän se
mikään onnettomuus ollut, josta hän nyt oli puhunut.
»On se — on, on — kun tiedän, etten koskaan ole tarjoutunut — vai
olenko, Jörgen?»
»Amalie, aivanhan sinä...»
»Olenko, Jörgen, olenko?»
»Et todellakaan! Sinä et itse tiedä...»
»Oi, Jörgen!» Hän nojasi Jörgenin rintaan. »Minä olen niin sanomattoman
onneton! Minä tahtoisin toisinaan keventää sydäntäni sinulle... saanko
joskus käydä kirjakaupassasi? Kukaan ei ymmärrä minua niinkuin sinä.»
Ehdottomasti oli Jörgen laskenut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja
hyväili hänen poskeansa.
»Kiitos, Jörgen, sinä hyvä, rakas serkku — kiitos!» hän katsoi Jörgeniä
silmiin.
Tytön kauniit kasvot ja kirkkaat silmät lämmittivät häntä; mutta
samassa kun hän käden puristuksella oli vastannut hänen kiitokseensa,
hän nousi ja katsoi kelloansa.
»Minun täytyy mennä.»
Nenäliina kädessä, hohtavin kasvoin ja suuret silmät kosteina hän
riensi Jörgenin jälkeen, kun tämä astui käytävää ylös taloon.
»Ethän siellä sisällä tästä mitään kerro... lupaatko ettet kerro...
lupaatko, Jörgen? _Tahdotko?_»