Olli tyhjensi säkin luukasaan ja antoi vaimolle kaksi kymmenen äyrin
rahaa ja huokauksen. »Jos saat enempi kerätyksi niin koetan armahtaa
sinua», hän ystävällisesti virkkoi ja huokasi uudestaan.
Jörgen kysyi, eikö tuo iso luukasa todellakaan ollut enemmän kuin
kahdenkymmenen äyrin arvoinen.
»Ehkäpä minä sillä hiukan voitan», virkkoi Olli vilkasten poistuvaa
vaimoa. »Ne ovat nyt hyvissä hinnoissa.»
»Sinä olet kauppias, Olli setä.»
»Uk, uk, uk!»
Amalie oli säälivästi katsellut vanhaa vaimoa. »Isä, se on synti, se on
synti!» huudahti hän nyt.
»Uk, uk! Sinä et ymmärrä kauppa-asioita, pikkutyttöseni», virkkoi isä
hymyillen ja hyväili hänen poskeansa.
Mutta samassa kun Olli kääntyi vieraaseensa juttelua jatkaakseen,
läksi hänen pikku tyttösensä vaimoa tavoittamaan ja sai hänet kiinni
portilla. Jörgen piti häntä silmällä ja näki hänen ottavan esille
kukkaronsa ja antavan vaimolle hopearahan ja taputtavan hänen
käsivarttaan.
Kun hän palasi koputti äiti makuuhuoneen ikkunaa ja viittasi hänelle.
Äidillä oli käsivarrellaan jotain sinistä kangasta.
Amalie nyökkäsi ja juoksi sisään.
»Kuinka lankoni, herra kanslianeuvos jaksaa?» kysyi Olli.
»Hy-hyvin, aivan kuin ennenkin.»
»Sehän on hyvä, jos muutoin »ennenkin» on ollut hyvin, ja sitä kai se
lienee ollut.»
»Minä luulen hänen mielensä vanhemmiten käyvän minulle lempeämmäksi.»
Olli tirkisteli pihamaata.
»Ainakaan hän ei enää milloinkaan puhu sinusta vihoissaan», vakuutti
luutnantti.
»Uk, uk, uk!» kuului Ollin vatsasta kuin tynnyristä, ja isot sieramet
laajenivat tyytyväisyydestä. »Hän oli tavannut sisarensa toissapäivänä
ja kysynyt, josko me lainailemme rahoja.»
»Vai niin.»