Samassa kun hän avasi portin, valaisi kuun säde tummia silmälasia.
»Onko äiti kuollut?» kysyi hän hätäytyneenä.
»Rakas Jörgen, saanko puhua kanssasi?» Käheä ääni soi niin
aavistuksentapaiselta ja raskaalta.
»Onko äiti kuollut?»
»Ei, ei, sitä se ei ole... saanko puhua kanssasi?» Pieni, lihava
mies tunkeusi sisään aukosta ja tarttui pojan käsivarteen. »Autapas
hiukan... minä voin pahoin.»
Väkevä konjakin ja rommin haju löi Jörgenille vastaan; mutta se ei
häntä huolestuttanut, hän oli siihen niin tottunut; mutta häntä
hätäännyttivät vanhan miehen ruumista tärisyttävät kummalliset
puistatukset, kun he käsi kädessä laahustivat portaita ylös.
»Isä, sano minulle kohta, mitä se on.»
»Anna minun hetken puhaltaa ensin... eihän sinulla taida olla vettä?»
Jörgen kaatoi hänelle lasillisen vettä, josta vanha, epävakainen
juomarin käsi läikytti puolet lattialle.
»Niin, Jörgen», kuului sitten, »se on ikävä, pieni rahajuttu... niin,
niin, kuule nyt.»
»Eihän isä vain ole —?»
»Lainasin vain kassasta pienemmän summan.» Hän ojentausi suoraksi
tuolille, väänsi kaulustansa ja nyökäytteli omituisesti isoa päätään,
jolla ei ollut ensinkään kaulaa.
Jörgen heittäytyi raskaasti isän vieressä olevalle tuolille.
»Enhän minä olisi sitä tehnyt; mutta minä olin niin kovin ahtaalla;
sairas äitisi, velat, vuokra... niitä on ollut niin paljon asioita.»
Hän nojasi tuolinselkään ja vaipui taas kokoon.
»Isä, isä!»
»Elä sano minulle mitään, Jörgen, minulla on jo monet vuodet ollut niin
vaikeata.»
»Isä on siis monena vuonna — lainaillut?»
»Rakas Jörgen, kaikki voi vielä tulla hyväksi, jos vain tahdot auttaa
minua. Tage ei voi — elä ensinkään puhukaan hänelle koko asiasta — Ole
Kongen luo emme tahdo mennä, eikä se muutoin mitään hyödyttäisikään.
Rovastinkaan luo et saa mennä, se sinun täytyy luvata minulle. Sinä
tiedät etten koskaan ole voinut sietää rovastia.»
Hikikarpalot kiilsivät hänen otsallansa.
Pojalle oli kovin uutta kuulla isän kerjäävän hänen suosiotansa, kun
tämä vanha, kankea mies muutoin tavallisesti aina esiintyi jyrkän
käskevästi omiansa kohtaan ja ainoastaan vieraille osotti sivistyneen
seuramiehen huomaavaa kohteliaisuutta.
Puolittain säälin ja nurjamielisyyden valtaamana hän istui tuijottaen
isää, tämän vuorotellen puhuessa ja juodessa lasista.
»Onko johtaja sen jo keksinyt?»
»En luule, en tiedä, mutta viime aikoina hän on niin oudosti minua
katsellut.»
»Kuinka suuri se summa sitten on?»
»Niin, kuinka suuri? Pelkäänpä sen nousevan kolmeen, neljään tuhanteen
kruunuun.»
Pojan käsi putosi hervakasti polvelle ja hän vaipui tuolinselustaa
vasten.
»Enhän minä olisi tehnyt sitä; mutta sinä et tiedä kuinka olen
taistellut... sairas äitisi, velat...»
»Minun on mahdotonta hankkia niin paljon rahaa.»
»Sinun täytyy auttaa minua. Suoraan sanoen asiat ovat aivan hullusti.
Johtaja haki minut äsken kestissä käsiinsä; hän on keksinyt sen tänä
iltana.»
»Niin olemme siis kaikki onnettomat.»
»Ei, ei! Borch lupasi vaieta, jos voin hankkia rahat takaisin ensi
kassatarkastukseen — ensi tarkastukseen... noin neljän viikon kuluessa.»
»Minulle on _mahdottomuus_ hankkia niin paljon rahaa, _mahdottomuus_.»
»Sinun täytyy hankkia neljän, viiden tuhannen kruunun laina, tai
paljonko sitä nyt taas olikaan.»
»_Viidenkö_ tuhannen?»
»En tiedä paljonko sitä lienee; _ehkäpä_ vain viisi tuhatta, en tiedä.»
»Isä, sano minulle totuus suoraan. Onko sitä enempi?»
Vanhus otti pois silmälasinsa, painoi nenäliinalla punareunaisia
silmiään ja kumartui pöytää vasten.
Jörgen nousi ja asteli muutamia kertoja edestakaisin lattiaa käsiään
väännellen.
»Niin, Jörgen», virkkoi vihdoin isä, joka istui heiluttaen päätään ja
lattiaan tuijottaen, »sitä on enempi, paljon enempi, _paljon_ enempi.»
»Kuinka paljon? Sano!»
»Minä olen onneton mies. Sillä sinä et voi pelastaa minua, minä tiedän
sen liiankin hyvin, minä tahdoin vain valmistaa sinua, ettei se
kohtaisi sinua liian äkisti.»
Vielä kerran toisti poika kysymyksensä ja sai vihdoin vanhuksen
epäselvistä vastauksista urkituksi, että summa nousi noin kahteentoista
tuhanteen kruunuun.
»Minä tiedän niin hyvin, ettet sinä voi, Jörgen; minä tahdoin vaan
tulla tänne pyytämään sinulta anteeksi... ja etkö myöskin tahtoisi
valmistaa äitiäsi, kun minä olen... kun minä tarkoitan, kun huomenna
olen mennyt konttoriin?»
Jörgen, joka oli istuutunut vuoteen laidalle ja tuijotti lattiaan,
kuuli tuskin puoliakaan isän puheesta.
»Olin kerran kirkossa Vridsløselillessä», kuului tuolilta. »En voi
koskaan unohtaa niitä harmaita naamioita ja niitä monia nuoria silmiä,
jotka tuijottivat väliseinien yli... ei, ei, sitä en kestäisi...
kanslianeuvoksen arvonimeni ja kaikki muu... ei, ei, minä en voisi
kantaa sitä!»
»Mene kotiin, isä!» pyysi Jörgen raukeasti, »niin minä tulen huomenna
aikaisin sinne.»
»Niin tulet aamulla aikaisin sinne, ja puhut äitisi kanssa. Sanothan
sen hänelle soveliaalla tavalla, noin vaan vähitellen.»
»Äiti!» ohki Jörgen ja väänsihe syrjään.
Vanhus oli noussut, hän otti valokuvan ja katseli sitä, pudisti
päätänsä ja nojasi pöytään.
»Tiedänhän, että Ole Kongella olisi rahaa, tiedän sen hyvin», sanoi
hän; »mutta minä en voi mennä Ole Kongen luo, sen sinä hyvin ymmärrät —
me emme ole sellaisessa suhteessa; minä en voi mennä Ole Kongen luo.»
Poika pudisti toivottomasti päätään.
»Niin, hyvin minä ymmärrän, ettei ole mitään pelastuksen toivoa. Oi,
minä olen onneton mies, onneton mies.» Hän hoiperteli vuodetta kohti.
»Jörgen, isäsi se tässä seisoo ja pyytää sinulta... anteeksi.»
»Mene nyt kotiin, isä!» virkkoi poika hiljaa ja laski kätensä isän
käsivarrelle.
Kun Jörgen vähä sen jälkeen oli laskenut hänet ulos portista, seisoi
hän vielä hetkisen katukäytävällä katsellen hänen jälkeensä. Kurja,
hoippuva mies se tuossa astui katua alaspäin, sortunut mies, joka kulki
oman taakkansa painon masentamana... Nyt tuli hänelle vastaan valkoinen
olento, leipurinsälli; hän oikasihe, nykäsi kaulustaansa ja kulki
suorana ja kankeana sällin ohitse, mutta luhistui sitten taas kokoon ja
kumaraan. Vihdoin hän kääntyi kadunkulmassa ja hupeni näkymästä.
Jörgen jäi seisomaan ja hengitti raskaasti, tuskansa ja sekavien
ajatusten raatelemana.
Silloin iski häneen äkkiä ajatus, joka hyydytti veren hänen suonissaan:
Jos hän nyt —?
Ja huomaamatta, että hänellä oli vain tohvelit jalassa ja paljain
päin hän läksi juoksemaan pitkin katua — rajusti, vimmatusti, kääntyi
kulmasta, juoksi toisia katua, kääntyi vielä toisesta kulmasta —
ja seisoi äkkiä avoimella paikalla kuutamossa tuijottavin, etsivin
katsein... niin, oikein, tuossa seisoi aallonmurtajalla pieni, musta
olento katsellen veteen.
»Isä!» hän kiljasi ja läksi taas juoksemaan, »isä on mennyt harhaan, ei
tämä ole... isä on mennyt harhaan!»