Vanhus hoiperteli ja nyökkäili hajamielisesti.
»Tule nyt, niin menemme yhdessä!»
»Mitä tahdot, mitä tahdot?»
»Tule nyt, vain, olemmehan aivan kodin luona. Tartu nyt käsivarteeni!»
»Turhia!»
»Tule nyt pois, sanon minä!»
»Jörgen, muista, että puhut isällesi!» Hän kiskasi kätensä irti ja
kääntyi.
Mutta poika tarttui samassa hänen toiseen käsivarteensa ja piteli
kiinni voimainsa perästä.
»Poika, laske irti minut!»
»Nyt pitää isän kuunnella. Tässä ei ole aikaa tyhjää jaaritella!»
»Oi, poikani, poikani!» ohki vanhus vaipuen pojan syliin. »Pelasta
minut, pelasta minut! Sinä voit kyllä, minä tiedän sen varmaan.» Kipeät
silmät rukoilivat ja kerjäsivät tummien silmälasien yli.
»Menemme nyt kotiin levolle, niin katsotaan huomenna, mitä olisi
tehtävä.»
»Luuletko, että voit?»
»En tiedä, mutta tule nyt!»
»Sinä ymmärrät, etten _minä_ voi puhutella Ole Kongea; eikä se
vähääkään auttaisikaan, hän ilkkuisi minua, hän osottaisi minua
sormellaan: »Tervetuloa, herra lanko!»
»Tule nyt, tule!»
»Oi, Jörgen, poikani, poikani! Sinä olet aina ollut silmäteräni ja
äitisi myöskin... Elä sano sitä liian äkisti äidillesi.»
»Minä en sano mitään äidille; ei koskaan maailmassa ole äiti sitä minun
suustani kuuleva.»
»Ei, parastahan olisi... oi Jumala, oi Jumala!»
Hän löi kädet yhteen ja väänteli niitä.
Hitaasti kulkivat isä ja poika soraisen satamapaikan yli.
Kotona oli kaikki hiljaista, kukaan ei aavistanut mitään. Sairas vaimo
avasi kaksi hämmästynyttä silmää, kun hänen poikansa näyttäytyi ovella.
Yölampun himmeässä valossa hän ei heti voinut tuntea häntä; mutta kun
Jörgen reippaasti tervehti »hyvää iltaa», nousi hän ponnistaen voimansa
kyynäspäilleen.
»Mutta Jörgen — tähän aikaan!»
»Niin; isä istui luonani ja jutteli tähän asti, niin minä saatoin hänet
kotiin.»