»Hei, vartija, kello on yksi lyönyt!»
soi hiljaisessa, kuutamoisessa heinäkuun yössä, ja kadulta kuului
kengänkorkojen kumeaa kopsetta kivitykseen.
Nuori mies oli ikään tullut kotiin yksinäiseltä kävelyltä metsässä ja
istui nyt lamppunsa ääressä lukien runoelmaa kesäyön ihanuudesta, jonka
hän juuri oli saanut valmiiksi.
Sydän sykähteli hänen rinnassansa. Hän meni avoimelle ikkunalle ja
katseli ulos. Yksinäinen yövartija kulki ohitse katsellen valoisalle
taivaalle ja hyräillen yksitoikkoista säveltään.
Mieli valoisana ja luottavana hän meni takaisin lampun luo, otti esiin
valokuvan taskukirjastaan ja katseli sitä kaihomielin.
Kuinka kummallista kuitenkin oli, että hän tällä hetkellä käveli siellä
kaukana... tai makasi makeata untaan — — siellä kaukana yksinäisessä
talossa nummella!
Hän näki hänen pienen, hoikan vartalonsa, hänen ryhdikkään käyntinsä,
hänen varmat liikkeensä, hän yhdisti kokonaisuudeksi hänen olentonsa
vaatimattoman sulon, katseen ja puheen viattomasti kietovan
herttaisuuden, kaiken sen sanomattoman, jonka hän muisti ja jota ei
löytynyt kenessäkään toisessa koko maailmassa.
Ajatustensa lämmittämällä hän hetken aikaa käveli edestakaisin
huoneessa ja istahti sitten rautasängylle nurkassa.
Ajatukset toivat muistoja idästä ja lännestä, kevätmuistoja lauluineen
ja tuoksuineen, muistoja kilpa-ammunta illasta, lehtimajasta satamassa
— ja näistä huoneista, joissa hän oli nähnyt hänen niin hellästi
hoitelevan vanhusta.
Niin — — siihen aikaan näissä huoneissa viihtyi, niissä kun oli tuota
kauneuden ja ilon tunnelmaa, joka tekee ihmisen hyväksi; nyt täällä oli
tyhjää, niin kalvavan yksinäistä.
Ja kumminkin — hän ei tiennyt mistä se tuli — näissä huoneissa oli
omituinen tuoksu, jotain selittämätöntä, houkuttelevaa, joka herätti
unelmia uudesta ajasta.
Tulisikohan se uusi aika? Tulisikohan ne päivät, että täällä kävelisi
kaksi yhden sijasta, kaksi onnellista, jotka auttoivat toisiaan
täyttämään huoneita »onnen unelmilla»?
Miksi piti olla niin, että juuri hän, jota kohtaan hänellä koskaan oli
ollut vakavia tunteita, oli köyhä tyttö. Hyppelihän tuolla kaupungilla
niin monta kultalintua, jotka niin mielellään keikkuivat hänen
portaillaan. Ja miksi hänen itsensä oli niin hullusti laita, että nuo
kurjat rahahuolet aina herättivät hänet unelmistansa?
Hän rypisti otsaansa ja löi käsillä polviinsa kuin rangaistakseen
itseänsä. Kuinka kurja mies hän oli, oikea kapakala, joka salli pelkän
viisastelemisen lahottaa kaikki nikamansa! Miksei hän tytön lähtiessä
ojentanut hänelle kättänsä ja sanonut: »Marie, tehdäänkö totta siitä
romaanista ja annetaanko kellojen soida?» ja sitten — jos hän myöntyi
— ottanut hänen kättänsä, koko käsivarren, koko hänen herttaisen
olentonsa ja puristanut syliinsä, jossa hän tunsi olevan kylliksi
lämpöä kahdelle elämälle!
Hän meni takaisin pöydän luo, nosti kuvan lampunvaloon ja katseli sitä
kauan.
Se perjantai se oli sentään merkillinen päivä; sinä päivänä hän ensi
kerran huomasi hienon väreen mielessään.
Hän muisti kuinka hän oli alkanut vedellä rajaviivoja vastaiselle
yhdyselämälle hänen kanssaan — näissä huoneissa — ja ne viivat kävivät
yhä varmemmiksi ja lujemmiksi. Ja hänen lähdettyään, kuinka sydäntä
kirveli kaiken päivää!
Jos hän nyt kosisi? Jos kahdeksan päivän kuluttua kiiltäisi jotain
keltaista sormessa? Jos hän puolen vuoden kuluttua, kokonaisen vuoden
tai kahden vuoden perästä kävelisi täällä käsivarsi hänen vyötäisillään
ja häntä silmiin katsellen!
Saattoihan se ihmisten mielestä olla kummallinen naimiskauppa. Eihän
hän ollut mikään »hieno nainen» ja ne markat, jotka hän voisi tuoda
hänen kauppaansa, olisivat pian menneeksi. Kyllä hän tiesi, että usea
»himphamppu» kohottaisi kulmiaan ja nyrpistäisi nenäänsä: »Aa... tsii!»
— aivastelkootpahan niin paljon kuin halutti. Hiiteen kaikki nuo
ilmankuivaamat keikarit!
Hän oli taaskin mennyt avonaisen ikkunan luo.
Niin, niin — uuden ajan täytyi tulla, tulla murrosajan, joka toi
mukanansa elämän suuren onnen! Eikö hänen mieltänsä päivä päivältään
yhä enemmän vallannut mitä omituisimmat muistot onnenvaltakunnasta,
jossa hänen henkensä kerran lienee elänyt, ja eivätkö häntä kiusanneet
aavistukset, jotka ulottuivat maasta taivaaseen, jopa seitsemänteen
taivaaseen asti!
Kauan hän seisoi tähtiä katsellen. Oliko salainen yhteys henkien
välillä? Tänä ihanana yönä hänestä tuntui, kuin kulkisi viestit
neitoselta tähtiin ja tähdistä taas hänelle — Jörgenille.
Hän käveli pari kertaa edestakaisin lattialla.
Vuoteeseenko? Kuinka kukaan ihminen voikaan ruveta nukkumaan sellaisena
kesäyönä!
Hän heitti oven auki arkitupaan ja meni sisään. Lampusta lähtevä leveä
valoviiva osotti tien lattian poikki ruokailuhuoneeseen. Senkin oven
hän avasi ja jatkoi matkaansa pitkulaiseen huoneeseen rakennuksen
päässä. Kaikki oli tyhjää. Mutta tässä huoneessa oli ilma kuin täynnä
pyhää tuoksu, jotain, joka kosketti hänen sielunsa hienoimpia kieliä.
Hän asettui avoimen päätyikkunan eteen, josta oli vapaa näköala
kattojen yli niitylle kaasulaitoksen takana, aina metsäisille rinteille
asti. Ei kuulunut ääntäkään, kaikki oli unen taikakahleissa; mutta
hänen sisällisissä korvissansa soivat vielä pitkäveteiset, pehmeät
laulunliverrykset, jotka hän äsken oli kuullut metsässä. Selvästi hän
kuuli nekin kuiskeet, jotka hän oli kuullut parista lehtimajasta ja
hänen silmänsä näkivät kaksi vaaleapukuista lempivää, jotka toisiaan
syleillen istuivat muutamalla penkillä metsänreunassa. Suloisen
tuskallinen tunne valtasi hänet. Tuntematta omaa tunnelmaansa,
tietämättä mitä hän tunsi ja ajatteli, hän unelmoi siitä, joka on
kaikkien nuorten ikävöimisen esineenä, siitä, jota ei voi kertoa,
siitä, josta virkeät pikkulinnut visertelivät kirkkaina kesäöinä,
kaikesta siitä epämääräisesti menevästä ja tulevasta, joka väikkyy
mielessä sanomattomin aavistuksin ja vihdoin vakaantuu pitkään,
rakkautta uhkuvaan huokaukseen.
Sitten hän kääntyi jyrkästi ikäänkuin tehden väkivaltaa itsellensä ja
kuin olisi hän tehnyt suuren päätöksen, joka heti oli toteutettava.
Ohimoissa kolkutteli ja poskia poltteli. Unohtaen kaiken muun
maailmassa ja ajatellen vain sitä yhtä ainoata ja suurta, joka
parhaallaan muodostui lujaksi päätökseksi, hän meni sisään, otti esiin
kirjepaperia ja istui kirjoittamaan:
Rakas neiti Marie Römer!
Teidän lähdettyänne kaupungista, ovat ajatukseni yöt päivät olleet
luonanne...
Mikä ääni se oli...? Eikö porttikello soinut?
Hän käänsi päänsä syrjään kuunnellakseen. Nyt hän selvästi kuuli
porttikellon äänen — ravakasti sitä soitetuinkin. Kukahan se mahtoi
olla? Kello kahden aikana yöllä?
Yks kaks hän oli portilla avaamassa.