»Niin, minä tiedän, että olen paha puristamaan liian kovasti.»
Kummallisesti hämmentyneen näköisenä vetäytyi neitonen hiukan syrjään
ja taittoi oksan muutamasta ruususta.
Taaskin katsoi Jörgen häneen kummastuneena. Mikä hänen oikein oli
tänään?
Muutoin oikein herttainen tyttö, kun veri vain karahti hänen
kasvoihinsa ja hän hermostuneesti nyppi sormillansa... kuinka se
ruusu tuoksui! Taaskin tunsi Jörgen itsessään aavistuksen tapaista
vavistusta, hän ei tiennyt, mitä se oli, se tuli ja katosi samassa.
Hän oli vetäissyt oikean hansikkaan pois kädestänsä ja katseli
sormeansa. »Sain eilen sormeeni puikon, se se siinä pisti.»
»Saanko katsoa?» Jörgen tarttui käteen. »Onko teillä silmäneulaa?»
»Annetaan sen olla; minun täytyykin lähteä kotiin.»
»Turhia!» Hän tarttui lujasti neitosen käteen estääkseen häntä
lähtemästä.
»Mutta minulla ei ole silmäneulaa.»
»Odottakaas, minulla onkin itselläni nuppineula tässä takinkäänteessä.»
Hänen pieni kätensä oli Jörgenin kädessä kuin lämpösessä kotelossa;
Jörgen tunsi valtasuonen kovan sykinnän.
»Kas — tuossa se nyt on! Sellainen liekapulu!»
»Kiitos; olipa oikein hyvä, että se läksi pois!»
»Saanko siis kustantaa romaaninne?»
»Antakaahan, kun sen nyt ensiksi kirjoitan.»
»Pankaa kernaasti minutkin siihen; onhan uudenaikaista piirustaa
»elävän mallin» mukaan... nyt soitetaan!»
Maaseurakunnan kirkosta niemen toiselta puolen kuului hiljaista
kellonsoittoa.
»Kuinka se on kaunista!» neitonen katsoi kirkkoon päin, jonka
torninhuippu pisti esiin puiden latvojen takaa.
»Siihen romaaniinkin pitää tulla jotain kellonsoitosta», alkoi taas
Jörgen. »Mieluummin runomitassa.»
»Minä en osaa runoilla.»
»Minä kirjoitan runot... voimmehan yhdessä kirjoittaa sen romaanin;
tietysti jotain rakkaudesta — kaksi nuorta, jotka saavat kokea hirveän
paljon, mutta kumminkin lopulta saavat toisensa... ja sitten soivat
kellot heidän häissään.»
Jörgen oli katsellut kirkkoon päin. Nyt hän käänsi katseensa niittyyn
ja jatkoi:
»Katsokaa tuolla alhaalla... nuo pienet utuhattarat, jotka rupeavat
ilmaan nousemaan — kuin valkoiset hengettäret!»
Nuo hienot, valkoiset utuhattarat, yön hiljaiset sanantuojat, olivat
aina erinomaisella tavalla panneet hänen kuvitusvoimansa toimimaan.
Rahvashan luuli niitä niityllä kuutamossa tanssiviksi, leijaileviksi
olennoiksi. Mahdollista, että se taian tapainen, jonka keskiajan
taikausko yhdisti leijailevaan usvaan, oli osallinen siihen syvään,
omituiseen tunnelmaan, joka valtasi hänet aina, kun hän näki valkoisen
usvan nousevan.
»Aurinko vetää viimeistä virttänsä», huokaili Jörgen.
Kun hän ei saanut mitään vastausta kaikkiin puheisiinsa, niin hän
kääntyi — — minnekkä ihmeeseen oli tyttö hävinnyt? Kas vaan semmoista,
kun lähtee tiehensä sanaa sanomatta!
Hänen mielessään kävi outo muutos. Miksi oli hän mennyt? Mikähän hänen
oikeen oli tänään?
Hetken hän vielä siinä seisoi katsellen kirkasta toukokuun iltaa.
Auringon viimeiset säteet loimusivat leveänä juovana lahdessa, muuan
kalastajavene halkasi punaiseen tien ja tuli ulos vastaiselta puolen,
oikealla loistivat vehreinä ruis- ja apilasvainiot, ja niiden takana
makasi vanha kauppakaupunki rusohohteessa.
Tuo rakas, vanha kaupunki hauskoine porvarikaartineen, vanhoine
luostarineen, laulavine yövartijoineen ja pienine, keltaisine
viiniköynnöksien peittämine taloineen — tuossa viimeisenä vasemmalla!
Hämärä vuoti maahan, tuo omituinen vaihe auringon punottavan
jälkihohteen ja tähtien kalvaan valon välillä.
Hän istahti uudestaan vallinrauniolle.
Ajatukset kiertelivät. Mitähän täällä öisin tapahtui, kun ne kirkkaat
kellot tuolla ylhäällä helähtelivät? Nousiko ritari lemmittynsä kanssa
käsi kädessä haudasta ja leijailivatko ne raunioilla?
... Mutta se ruusuntuoksu! Hänessä heräsi omituinen rakastamisen ja
onnenkaipuun tunne. Hän nousi ja hengitti syvään. Samassa hän huomasi
jotain valkoista muutaman saarnipuun alla. Oliko se hän? Minne hän
jäikään?
»Neiti Römer!» hän kutsui.
Kaiketi se ei kuitenkaan ollut hän. Jörgenin olisi muutoin kovasti
haluttanut hiukan jutella hänen kanssaan kirjakaupasta ja muistakin
asioista. Mitähän hän oikeastaan ajatteli? »Olkoon onneksi!» hän oli
sanonut — niin herttaisesti. Hän kuuli sen vieläkin: »Olkoon onneksi!»
Sitten hän joutui ajattelemaan, kuinka omituiselta se tuntui siinä
äsken pidellä hänen lämpöistä kättään...
Yhtäkkiä hän painoi kädet rintaansa vasten ja nousi ylös. Kuinka hänen
laitansa olikaan tänä iltana? Mikä se tuolta ilmasta kuiskaili ja
välkkyili kosteilta oksilta? Hän tunsi, kuin voisi hän avata suunsa ja
pitkin siemauksin hengittää tuota keväisen ilman kiihottavaa eloa.